// Ja näin uusi novelli alkaa. Tyyli on hieman erilainen, mutta aihe piirit pysyvät vieläkin ihmissuhteissa. Tarinan keskiössä on Helsinkiin muuttanut etsivä, joka kantaa sisällään suurta menneisyyden aiheuttamaa taakkaa. Voisiko Helsingissä löytyä jotain tai joku, joka voisi auttaa häntä unohtamaan menneisyyden haamut ja päästää etsivämme elämään taas elämäänsä täysin rinnoin? Luvassa romantiikkaa, kipeitä tunteita, kyyneliä, naurua, toimintaa ja hiljaisia hetkiä. Nauttikaa. //

Aamu sarastaa Helsingin yllä. On lauantaiaamu ja ulkona voi jo nähdä joitakin reippaita ihmisiä kävelyllä tai koiraansa ulkoiluttamassa. Mutta suurimmalta osin kaupunki on hiljainen. Moni nukkuu viime yöllä haalittuja univelkojaan pois. Joku on ollut yötöissä, joku ei ole saanut unta pahalta ololtaan ja jotkut ovat nauttineet elämästä alkoholilla terästettynä jossain Helsingin lukuisista baareista ja yökerhoista. Joskus hauskuuskin vaatii veronsa ja sen jokainen juhlija huomaisi herätessään. Tämä ei ole tarina juhlijoista. Eikä yötyöläisistä. Tämä on tarina kahdesta helsinkiläisestä naisesta, jotka eivät ole vielä edes tavanneet toisiaan.

Tarina alkaa kuitenkin juuri tänä lauantaiaamuna. Erään pienehkön kerrostaloasunnossa on hiiren hiljaista. Siellä täällä asunnon lattioita on muuttolaatikoita ja osa huonekaluista etsii vielä selvästikin paikkaansa uudessa kodissaan. Taloon oli muuttanut neljä päivää sitten uusi asukas. Tämä kyseinen asukas makoili leveällä parisängyllään peitto vain jalkojensa lämmikkeenä. Naisella ei nähtävästi ollut kovinkaan kylmä, vaikka nukkuikin pelkät boxerit yllänsä. Hänen keskipitkät, vaaleat hiukset olivat unohtuneet ponihännälle ja naisen hieman muuta tukkaansa lyhyemmät etuhiukset roikkuivat silmillä.

Hänen nimensä oli Jenni. Jenni Paloheimo. Hän toimi etsivänä Suomen poliisissa ja oli saanut siirron Helsinkiin Oulusta. Ja hyvinhän hän oli tottunut pääkaupungin menoon. Siitä todisteena oli loppuun peittoon kietoutunut nuori nainen, joka nukkui vähintään yhtä sikeästi kuin Jennikin. Hänen nimeä emme tiedä. Eikä Jennikään sitä enää viime yön jäljiltä muista. Se oli ollut hetkellisten nautintojen yö. Yö, jona menneet sai unohtaa hetkeksi ilman huonoa omatuntoa. Yö, jona yksinäiset sydämet hakivat lohtua yökerhojen välkkyvien valojen joukosta. Jenniä oli onnistanut, eikä ihme. Kyseinen neito ei todellakaan ollut hänen ensimmäinen nainen. Monesko tämä sitten oli? Jenni ei enää  muista. Hän oli lopettanut laskemisen aikoja sitten.

Aamu auringon valon säteet koittavat tunkeutua pimeään huoneeseen sädekaihtimien läpi. Ohuet valon säteet skannaavat pientä makuuhuonetta, joka oli vähintään yhtä sotkuinen kuin muukin asunto. Jenni ei ollut kovin hyvä muuttamisessa. Paikkojen järjestämisessä meni aikaa, koska hän kehitteli aina jotain muita menoja sen sijaan, että olisi alkanut purkamaan viimeisetkin muuttolaatikot tyhjiksi. Ehkä huomenna hän saisi tsempattua itsensä siihen. Tämä päivä kuluisi varmasti sohvan pohjalla. Olihan viime yönä tullut otettua vettä väkevämpää aivan olan takaa.

Joku erehtyi ajamaan viritetyllä mopolla kerrostalon ohi. Jenni havahtui mekkalaan ja avasi hitaasti silmänsä. Hänen päässään jyskytti, kuin siellä olisi ollut kolmas maailmansota menossa. Suuta kuivasi, silmiä särki… viski oli tehnyt tehtävänsä. Etsivä sai kammettua varsin timmin kroppansa ylös sängyltä. Hänen työssään hyvästä kunnosta oli ainoastaan hyötyä. Ei Jenni mikään kehonrakentaja ollut niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäkään, mutta peruskuntoa hän halusi ehdottomasti pitää yllä. Hänen kalpea iho oli täytetty joistakin kohti tatuoinneilla. Pohkeessa komeili mustavalkoinen kuva jumalatar Justitiasta. Kyseistä jumalatarta käytettiin oikeusjärjestelmän vertauskuvana, joten poliisihommia tekevälle se oli varsin sopiva tatuointi. Myös molemmissa käsissä oli lukuisia tatuointeja. Karjuva leijona vasemman käden yläosassa, käsivartta pitkin menevä teksti oikeassa kädessä ja pieni musta risti oikean käden ranteessa… kuvajaisiin oli käytetty paljon aikaa ja rahaa. Ne kertoivat jokainen oman tarinansa. Toisten sanoma oli ilmiselvä, toiset taas vaikenivat ja jättivät katsojalle tulkinnanvaraa.

Jenni haukotteli makeasti ja vilkaisi olkansa yli naista, joka nukkui kaikesta melusta huolimatta. Etsivä päätti antaa tämän vielä nukkua hetken ja etsi lattialta valkoisen t-paitansa. Takana oli ollut pitkä yö ilman tupakkaa. Aamusauhut olivat nyt pakolliset. Farkkujaan Jenni ei meinannut löytää millään. Ne löytyivät lopulta sängyn alta. Housujensa taskusta Jenni kaivoi askin tupakkaa ja sytkärinsä. Sen enempää ajattelematta, miltä näytti, hän asteli olohuoneen halki parvekkeen ovelle ja istahti viileälle petoni lattialle. Oli kaunis kesäkuun päivä. Aurinko paistoi hennosti pilvien takaa ja tuuli tuiversi juuri sopivan kovaa, ettei se palelluttaisi ulkona liikkujia. Jenni nautiskeli savukettaan tuijotellen taivasta harmahtavan sinisillä silmillään. Hän kuuli jonkun ajan päästä parvekkeen oven raottuvan ja tämänkertainen yövieras hymyili väsyneesti Jennille. ”Huomenta… minun pitäisi varmaan lähteä..” nainen puheli napittaen paitansa nappeja. Jenni nyökkäsi ja tumppasi savukkeensa tyhjään rommipulloon.

”Haluatko kyydin?” Jenni totesi ja astui sisälle asuntoonsa. ”Tarkoittaako se, että näemme toisenkin kerran?” nainen uteli ja kietoi kätensä etsivän ympärille. Jenni naurahti väsyneesti. Tämä oli vaikeinta yhdenillan jutuissa. Oli hankalaa, jos toinen odotti jotain enemmän. Heittäytyi tunteella mukaan johonkin, joka kesti vain hetken. Nainen ojensi Jennille sydämen, mutta hän työnsi sen vain pois murskaten sen. Hän tyydytti omia halujaan toisten tunteiden kustannuksella. Vasta kun se oli tapahtunut, Jenni taas muisti, miten itsekäs olikaan. Jälleen hän oli samassa pisteessä. ”Ehkä näemme joskus. Ehkä emme. En voi luvata mitään.” Jenni totesi ja irrotti naisen kädet ympäriltään.

Nainen vain hymyili. ”Voit olla varma että etsin sinut käsiini.” hän myhäili ja silitti Jennin poskea. Jenni vastasi lauseeseen vain kohteliaalla hymyllä. Harvoin hän tapasi samaa naista montaa kertaa. Hän ei halunnut rakastua. Hän oli vuosi sitten päättänyt niin. Menneisyys ei antanut hänelle lupaa sellaiseen onneen. Eikä Jenni itsekään antanut. Mutta ihminen oli heikko ja sortui haluilleen liian helposti. Siksi Jenni täytti rakkaudettomuuden jättämää aukkoa sielussaan yhdenyön jutuilla, vaikka hän tiesi, että ne satuttaisivat vain muita ja häntä itseään.

Tuo vieras nainen puki loputkin vaatteensa, nappasi käsilaukkunsa kainaloonsa ja kengät jalkaansa. ”Taitaa olla parempi että kävelet tai otat bussin.” Jenni totesi pahoitteleva ilme kasvoillaan. Nainen tuijotti Jenniä pitkään ihmetellen yhtäkkiä tämän niin etäistä olemusta. Vielä viime yönä nainen oli ollut niin hurmaava… Lopulta nainen tyytyi kohtaloonsa, sanoi pikaiset hyvästit ja katosi rappukäytävään. Jenni rojahti tumman harmaalle sohvalleen makaamaan. Jälleen hän oli yksin. Oikeastaan hän tunsi olevansa aina yksin. Joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän. Siksi hän oli muuttanut Helsinkiin. Etsimään helpotusta yksinäisyyteensä ja huonoon oloonsa. Unohtamaan menneisyytensä ja aloittamaan alusta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

jatkuu...