Veera seisoi keskellä suojatietä. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Hän noukki lapasensa maasta, kääntyi katsomaan minua hymyillen. Sitten näin valokiilan. Auton. Törmäyksen. Nopean kuoleman. Auton kuski oli koittanut jarruttaa. Mutta se oli ajanut liian kovaa.  Ylinopeutta, ties kuinka monta kilometriä tunnissa. Autoasioista en paljoakaan tiedä, mutta se tyyppi ei selvästikään noudattanut nopeusrajoituksia. Punainen Mazda kaarsi tiensivuun. Kuskilla oli näköjään edes omatunto tallella. Kuulin ihmisten huutoa. Väkeä kertyi tienvierustalle. Hetken en osannut muuta kuin seisoa paikoillani. Tuijotin Veeraa, joka oli vielä hetki sitten hymyillyt minulle. Veeraa, jonka lämpimät sormet olin tuntenut kasvoillani ja jonka nauru oli kaikunut tyhjällä käytävällä. Nyt jäljellä oli maassa kyyhöttävä olento. En nähnyt verta. En ainakaan kaukaa. Ensin en tuntenut kuin pelkkää epäuskoa. Tämä ei voinut tapahtua. Ei tänään, ei Veeralle. Kasvojeni ilme ei värähtänytkään. Se oli vain täynnä pelkoa, kummastusta ja epäilystä. Auton ajaja vilkuili autonsa ikkunasta Veeraan päin. Pelkuri. Olisi tullut edes autostaan ulos. Kuulin jonkun soittavan ambulanssia paikalle. Ja poliisia.

Heräsin transsistani ja pyrähdin lumella liukastellen Veeran luokse. Rysähdin polvilleni maahan Veeran viereen. Tunsin kuinka kylmä lumi kasteli farkkuni. En välittänyt. Yritin etsiä elonmerkkejä Veerasta. En osannut sellaisia juttuja. Olin paniikissa. En uskaltanut koskea häneen, etten pahentaisi tilannetta. Hänen silmänsä oli kiinni. Rintakehä ei liikkunut hengityksen merkiksi. ”Voiko joku auttaa?!” karjuin ihmisjoukolle hädissäni. Yleensä pysyn tilanteessa kuin tilanteessa rauhallisena. Nyt menetin hallintani tunteistani kokonaan. Ne vetivät minut suoraan syvempiin vesiin. Voin pahoin. Joku silmälasipäinen mies hölkkäsi luokseni. Hän kumartui Veeran puoleen ja näytti etsivän pulssia. Mitään ei löytynyt. Mies alkoi elvyttämään Veeraa. Onneksi. Itse en olisi osannut. Tai pystynyt. Nielin kyyneliä ja kyyhötin Veeran vieressä. Se oli enin mitä pystyin.

Mies luovutti. Joku muukin yritti. Tuloksetta. Miehet pudistelivat päätänsä vakavana. Sanoivat että ainut mitä voisimme tehdä, oli odottaa ambulanssia. Josta ei olisi sen enempää apua. Sen he jättivät kertomatta. Mutta minä tiesin. Tiesin että Veera oli jo lähtenyt. En enää voinut pitää valituksen huutoja sisälläni. Annoin kyynelten valua poskiani pitkin kastellen huivini. Tartuin Veeran käteen ja painoin kasvoni hänen ruumistaan vasten. Minuun sattui niin paljon. Itkin ja huusin. Enemmän kuin olin koskaan elämäni aikana. En välittänyt mitä ihmisjoukko ajatteli. En välittänyt, vaikka kökötin keskellä autotietä. Vain Veeralla oli väliä. Näytin varmasti kamalalle, mutta ei sellaisessa tilanteessa välittänyt mistään niin pienestä. Olin löytänyt itselleni jotain tärkeää ja se oli viety minulta. Mitään valmistumisaikaa ei annettu. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Vastaan sanomiseen ei ollut varaa tai aikaa.

Ambulanssi saapui. Pian Veeran ympärillä oli ensiapuhoitajia. Minua vedettiin kauemmas. Huusin, etten voi jättää Veeraa. En halunnut olla ilman häntä. Hoitaja koittivat rauhoitella minua. Kuitenkaan Veeraa tarkastavien hoitajien kasvoilla olleet ilmeet eivät saaneet minua rauhoittumaan. Pään pudistuksia. Pahoitteluja. Se oli ohitse. Ja minä en voinut kuin itkeä. Yleensä en itke paljon. Peitän tunteeni ja jos itken, teen sen yksikseni. Mutta sinä iltana en tehnyt muuta kuin itkin. Seuraavat tunnit menivät kuin sumussa. En osaa oikein sanoa mitä kaikkea tapahtui.

Seuraavana päivänä äiti soitti. Havahduin sohvaltani. Olin kai torkahtanut. Silmiini sattui ja koko kehoni tärisi. Hapuilin kännykkäni farkkujeni taskusta ja vastasin koittaen peitellä ääntäni, joka yritti koko ajan särkyä uudelleen toivottomaan itkuun. Äitini oli lukenut uutisia, että pelitapahtuman lähistöllä oli sattunut onnettomuus. Suoraan asian ytimeen. Sanoin olevani kunnossa. Äiti kyseli tunsinko uhria. Olin hiljaa. En halunnut keskustella asiasta. Sanoin että täytyy mennä ja suljin puhelimen. Rojahdin sohvalle makuulleni ja suljin verestävät silmäni hetkeksi. Kipu ei lähtenyt pois. Eikä eilisillan tapahtumat. Olin hajonnut palasiksi sinä iltana. En edes tiennyt, että ihminen voisi tuntea niin suurta surua. En ollut koskaan ennen menettänyt ketään niin läheistä. Veera oli elämäni suuri rakkaus. Halusin olla hänen kanssaan koko loppuelämän. Mutta korkeampitaho oli suunnitellut toisin.

Kului viikko. Makoilin vain kämpässäni, unohdin tyystin syödä tai nukkua. Tuijottelin tyhjiä seiniä, itkin, huusin ja vaikeroin. Kuulin ovikellon soivan. Olin juuri nakertamassa paahtoleivän palasta, kun olin huomannut kuinka painoni oli tippunut rajusti. Oli pakko syödä jotain. Laahustin avaamaan oven. Päälläni samat vaatteet kuin Veeran kuolin iltana. Tuntui, että niissä oli vielä hänen tuoksunsa. En halunnut päästää irti. Välillä, kun suljin silmäni, saatoin tuntea Veeran hengityksen ihollani. Mutta se oli harhaa. Se kaikki oli ohitse. Avasin oven jonka takana odotti äitini ja siskoni. He katsahtivat minua säikähtäneenä. En näyttänyt varmastikaan kovin hyvältä. Kyselivät mikä minua vaivaisi kun en vastannut puhelimeen. Sanoin ettei mikään. Olin vain väsynyt. He pyysivät että lähtisin ulos heidän kanssaan. Pakkohan minun oli lähteä. Muuten he eivät olisi jättänyt minua pitkään aikaan rauhaan. Vaihdoin vaatteet. En uskaltanut vieläkään laittaa entisiä vaatteitani pesuun. Halusin pitää kynsin ja hampain kiinni kaikesta, mitä Veerasta oli jäljellä.

Äiti ja siskoni veivät minut kahville. Siskoni tarjosi, mutta kaikesta huolimatta tilasin vain tavallisen kahvin. Mitään leivoksia en halunnut. Pelkkä ajatus niistä iljetti. Kahvipöydän ääressä vallitse painostava tunnelma. Hiljaisuutta rikkoi vain lusikoiden kilinä kahvikuppien seinämiä vasten, kun äiti ja sisko sekoittelivat kahvejaan. Itse tuijotin vaaleanruskeaa juomaa ilmeettömästi. En halunnut olla siellä. En halunnut oikeastaan olla enää missään. Jälleen minua alettiin pommittaa kysymyksillä. Mikä minua vaivasi? Olitko nukkunut yhtään? Miksi olet laihtunut? En jaksanut enää pitää asiaa sisälläni ja sanoin, että tunsin onnettomuuteen joutuneen henkilön erittäin hyvin. Totta kai he kysyivät kuka hän oli. ”Veera. Hän oli Veera” vastasin ja siemaisin kahviani saadakseni pienen tauon.

Sain kuulla voivottelua ja sitä, että onhan se kauheaa kaveri menettää mutta minun täytyisi jatkaa elämää. Kaveri, ystävä, tuttava…. minä ja Veera ei olut mitään niin pientä. Jo ensitapaamisen aikana tiesimme, että meidän välillämme oli jotain suurempaa. Pudistelin päätäni. Tunsin silmiini nousevan kyyneleet. Mistä ihmeessä niitä riitti? Välillä tuntui että itkisin itseni kuiviin.

”Ootteko te ihan sokeita?! Ei Veera ollut mulle koskaan pelkkä ystävä.” Sanoin varsin kuuluvaan ääneen ja vieruspöydän pari vanhaa ukkoa katsahtivat minua paljon puhuvilla katseilla. Sisko ja äiti katsoivat minua ihmetellen. Päätin jatkaa avautumistani, paluuta ei enää ollut: ”Minä rakastin Veeraa. Aivan tajuttomasti. Aivan sama mitä te aattelette, mutta mä menetin ihmisen, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta oon ikinä rakastanut.” Äitini ja siskoni ilmeet synkkenivät. Ensin he pudistelivat päätänsä epäuskoisina, sitten alkoivat inttämään, että tyttö oli sekoittanut pääni. Nousin seisomaan. Kahvia läikkyi vihreälle liinalle. pari katkeraa kyyneltä valui poskiani pitkin. ”Antakaa olla. Minä olen homo. Minä rakastin Veeraa. Rakastan yhäkin. Minä en enää jaksa mielistellä teitä. Joko te hyväksytte minut tällaisena ja annatte mun rauhassa surea tai sitten voitte pysyä poissa.” totesin suureen ääneen ja kiinnitin varmasti kaikkien kahvilassa olleiden huomion. Äitini ja siskoni näyttivät närkästyneiltä ja pettyneiltä. Odotin hetken. Vastausta ei tullut. Astelin ulos kahvilasta ja tunsin oloni pitkä aikaa harvinaisen kevyeksi. Olin saanut vihdoin rohkeutta sanoa perheelleni jotain, mitä olin piilotellut luvattoman pitkän ajan. Nyt he tiesivät kuka minä oikeasti olin. Minulla ei ollut enää mitään piiloteltavaa.

Veera, vaikka et ole enää kanssani, annoit vielä kuolemasi jälkeenkin jotain, mikä sai minut hymyilemään. Ilman sinua en olisi saanut avattua sydäntäni perheelleni. Jälkikäteen kerroin asiasta isälleni katsoen häntä suoraan silmiin. Tuloksena oli raivostuminen, mutta se oli sen arvoista. Ei tarvinnut enää valehdella. Osallistuin Veeran hautajaisiin. Itkin. Itkin koko toimituksen aikana. Vaikeaahan sinulle oli jättää hyvästit, rakkaani. En saanut koskaan sanoa tuota sinulle, kun elit. Olisinpa ollut rohkeampi ja avannut suuni aikaisemmin. Mutta ne ovat menneitä asioita ja jossittelu on turhaa touhua. Minun pitää olla onnellinen että tapasin sinut. Onnellinen siitä, että sain tuntea sen lämpimän tunteen, jota rakkaudeksi kutsutaan. Kiitos Veera jokaisesta hymystä, halauksesta ja kiltistä sanasta, jotka minulle sanoit. Kiitos jokaisesta väittelystä, kadonneista sytkäreistä ja syliini kaadetuista siidereistä. Kiitos jokaisesta naurusta ja itkusta. Annoit minulle kauniita muistoja, joiden voimalla jaksan elää. Ehkä joskus löydän vielä jonkun, joka on edes lähellä sitä täydellisyyttä, mitä sinä olit. Mutta vaikka löytäisinkin jonkun, en voisi koskaan unohtaa yhteisiä hetkiämme. Se oli jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Olen kätkenyt ne muistot sydämeeni. Säilytän niitä kuin kalleinta aarrettani. Vien ne mukaan hautaani.

Tavataan tuonpuoleisessa. Rakkaani.

 

loppu.