//Se tunne, kun koitat kirjoittaa seksistä niin, ettei se kuulosta pornolta. //

Viikkoja kului Jennin ehdotuksesta. Maria yritti unohtaa koko tapahtuman. Hän ei halunnut ryhtyä jonkun yhden yön jutuksi. Kuitenkin asia jäi vaivaamaan Mariaa. Kuin jotkut tiedostamattomat tunteet olisivat päässeet valloilleen, kun niitä oli hieman härnätty. Tunteet olivat heränneet eloon ja ne kasvoivat päivä päivältä. Maria tajusi katsovansa kollegaansa aivan uusin silmin. Kaikki lähti ajatuksesta. Ajatuksesta, että miksipä ei. Ajatus kasvoi varteen otettavaksi vaihtoehdoksi, vaihtoehdosta haluksi, halusta intohimoksi, jota ei voinut vastustaa. Mitä Jenni teki? Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puhui, hymyili ja käyttäytyi Mariaa kohtaan aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Hänestä näki heti, että ehdotuksessa ollut takana mitään suurempia tunteita. Ehkä Maria oli vain määränpää, jonka saavutettuaan Jenni jatkaisi eteenpäin jättäen jäljelle vain tyhjän lupauksen rakkaudesta. Olisiko yksi yö sen arvoista? Maria pitkitti aloitteen tekoa. Ei hän ollut koskaan harrastanut mitään irtosuhteita. Marian viimeisinkin suhde oli kestänyt puolivuotta. Puolessa vuodessa tunteet olivat pikku hiljaa hiipuneet ja pari oli päättänyt erota. Sen jälkeen ei Maria edes etsinyt parisuhdetta. Hän vain eli päivästä päivään ilman sen suurempia tavoitteita parisuhderintamalla. Mutta nyt Jenni oli tullut ja sekoittanut kaiken.

Oli jälleen perjantai-ilta. Niin Maria, kuin Jennikin lopettivat iltavuoronsa samoihin aikoihin ja kävelivät kohti ulko-ovea yhtä matkaa. Maria päätti rohkaistua ja vastata Jennin ehdotukseen. Kävi miten kävi. Ehkä yksi yö olisi alku jollekin pidemmälle. Tai ehkä siitä seuraisi vain rikkinäinen sydän. Elämässä kaikki oli mahdollista. Joskus piti ottaa riskejä, jotta asiat menisivät eteenpäin. Maria ei jaksanut enää jumittaa tässä kiusallisessa tilanteessa. Hän halusi Jenniä. Hän halusi olla tämän lähellä, tutustua häneen yhä paremmin… Mutta jossain syvällä takaraivon uumenissa Maria tiesi, että hänen tekemänsä valinta oli riskialtis. Suorastaan typerä. Ei hän ollut rakastunut. Oikeastaan Maria ei tiennyt, mitä tunsi Jenniä kohtaan. Oliko se vain hetkellistä himoa, joka oli sokaissut hänen arviointikykynsä? Vaiko orastavaa rakkautta, joka tarvitsi vahvistusta syttyäkseen täyteen liekkiinsä? Oli vain yksi keino ottaa asiasta selvää.

”Haluaisitko lähteä parille drinkille jonnekin?” Maria totesi ystävällisesti hymyillen kun kaksikko oli päässyt ulos poliisiasemalta. Jenni näytti hetken mietteliäältä mutta kohautti sitten olkiaan sanoen: ”Mikä ettei. Minun täytyy kyllä viedä auto kämpille. Voidaan vaikka sieltä kävellä johonkin lähibaariin?” Marialla oli mielessä parempi ehdotus: ”Minulla on laukussa viinipulloa, voidaanhan me mennä asunnollesi ja juoda siellä? Tulisi halvemmaksi..” Asetelma sopi Jennille. Viiniä, kaunis nainen ja hän muuten tyhjässä asunnossa. Eihän sellaisesta mahdollisuudesta voinut kieltäytyä. Niinpä naiset astelivat Jennin valkoisen Audin luokse. Herrasmiehen elkein Jenni avasi Marialle kartanlukijan paikan puoleisen oven ja kävi itse istumaan ratin taakse. Maria oli pakahtua jännityksestä. Hän tunsi itsensä joksikin pahaiseksi teiniksi, joka oli menossa ensimmäistä kertaa jonkun kiinnostavan ihmisen asunnolle. Niistä ajoista oli kyllä aikaa, Mariahan oli kohta kolmisenkymmentä. Mutta ei ikä tunteita haalentanut. Päinvastoin. Olihan kahden vuoden sinkkuna olo jo käynyt riittäväksi Marialle ja pelkkä ajatus siitä, mitä tänä iltana tulisi tapahtumaan, sai aikaan nipistyksiä vatsan pohjassa.

Uudehkon oloinen Audi kurvasi kerrostalon parkkipaikalle. Jenni opasti Marian oikeaan rappuun ja kerrokseen. Muutamat portaat noustuaan parivaljakko oli Jennin asunnon edessä. Pian he siirtyivätkin sisälle. Onneksi Jenni oli jo skarpannut siivoamisessa ja asunto oli varsin kodikkaan oloinen. Eihän se mitenkään tilava ollut, pienehkö kaksio. Onneksi Olohuoneessa oli suuret ikkunat, jotka toivat avaruutta ja valoa asuntoon. Sisustus oli moderneja linjoja noudattavaa ja värejä oli käytetty hillitysti lähinnä mustan, valkoisen ja harmaan muodoissa. Asunnossa oli kaikki tarpeellinen, eikä yhtään sen enempää. Jenni heitti ruskean nahkatakkinsa naulakkoon sen enempää asettelematta. Myös Marian villakangastakki löysi paikkansa sieltä. ”Tee olosi mukavaksi. Haen lasit.” Jenni huikkasi ja meni metsästämään viinilaseja keittiöstä. Maria istahti tummalle sohvalle ja veteli harmaata hamettaan paremmin. Ei hän ollut iltaa varten mitenkään erikoisemmin laittautunut. Perus työvaatteet kyllä riittivät. Harmaan hameen seuraksi oli valikoitunut oranssi villapaita. Siisti, lämmin ja mukava. Ei Maria vaatteillaan koskaan koreillut. Tai ehkä juhlissa ja joskus yökerhoon lähtiessä.

Tv-pöytä oli täynnä sekalaisia kirjoja, lehtiä ja muuta pikkutavaraa. Odotellessaan Maria uppoutui lukemaan jotain sanomalehden artikkelia, kunnes kaksi viinilasia sekä pullollinen valkoviiniä ilmestyivät hänen eteensä. ”Otetaan tätä minun viiniä kun se on ollut kylmässä.” Jenni totesi ja näpräsi pullon auki. Lasit täyttyivät vaaleasta juomasta, jonka makea tuoksu valtasi juojien aistit. ”Etkö aio esitellä asuntoasi minulle?” Maria kysäisi ja maistoi viiniä. ”Ei tässä palon esiteltävää ole. Tässä on olohuone, tuossa vieressä keittiö, tuossa käytävällä on ovi kylpyhuoneeseen…” Jenni selitti vähätellen ja asteli eteiseen päin, jossa oli ovi makuuhuoneeseen. Maria seurasi perässä kurkkien kiinnostuneena asunnon jokaista nurkkaa. Tunnetusti talon sisältö kertoi paljon asujastaan. Jenni nähtävästi luki paljon, sillä kirjahylly ja pöydät olivat täynnä kirjoja sekä lehtiä. Kaikki oli kuitenkin hyvässä järjestyksessä, joten etsivä oli kotonakin hyvin järjestelmällinen.

Jenni avasi makuuhuoneen oven ja tokaisi: ”Ja täällä kaikki taika sitten tapahtuu.” Maria naurahti ja asteli makuuhuoneeseen. Viinilasinsa hän laski yöpöydälle ja kävi itse istumaan pedatulle parisängylle. ”Kyllä tällaisessa kelpaa asua.” Maria sanoi ja katseli ympärilleen. Jenni asteli seisomaan Marian eteen ja kysyi: ”Haluatko nähdä parvekkeen?” Punapää katsoi toista pitkään silmiin ja pudisti päätänsä hymyillen ujosti. Jenni ei ehtinyt enää jatkaa juttelua kun tunsi Maria tarttuvan hänen kravattiinsa. Punapää veti etsivän huulet omia huuliaan vasten ja antoi tälle pitkän ja perusteellisen suudelman. Maria tunsi jotain märkää mekollaan. Jenni oli läikyttänyt viiniä äskeisessä rytäkässä. Maria irrotti otteensa ja pahoitteli: ”Anteeksi, en yhtään ajatellut että sinulla oli sitä viiniä…” Jenni naurahti ja laski puolityhjän lasinsa yöpöydälle toisen lasin viereen odottamaan. ”Ei sillä ole mitään väliä. Pestään se joskus pois..” Jenni kuiskasi Marialle ja painoi tämän makuulleen sängylle. Suudelma oli ehdottomasti myöntävä vastaus. Maria varmasti tiesi, mitä siitä seuraisi. Eikä Maria vastustellut, kun Jenni alkoi riisumaan villapaitaan hänen yltään.

Se oli menoa nyt. Paluuta ei enää ollut. Oikeastaan se ei haitannut Mariaa. Hän halusi tätä. Hän oli halunnut tätä jo pitkän aikaa. Miksi ihminen ei saisi välillä sallia itselleen jotain, joka ei ollut hyväksi, mutta tuotti hetken äärimmäistä nautintoa. Niin kuin Jennin huulet tuottivat Marialle nautintoa, kun ne vaelsivat hänen paljaalla ihollaan. Maria alkoi napittaa Jennin sinistä kauluspaitaa auki. Pian se olikin lattialla villapaidan seurana. Maria yllättyi Jennin tatuoinneista. Hetken hän vain hiveli sormillaan toisen käden olkapäässä sijaitsevaa karjuvan leijonan kuvaa. Mitähän tarinoita niidenkin takana oli? Huomio tatuoinneista siirtyi kuitenkin aivan muualle, kun Maria tunsi Jennin viileiden käsien näpräävän hänen rintaliivejään pois. Ja näppärästihän etsivä siitäkin selvisi. Huomasi, ettei ollut ensimmäinen kerta, kun hän toista naista riisui.

Vaatteet vähenivät, huone täyttyi nautinnollisista huokauksista ja suudelmat kävivät yhä intohimoisemmiksi. Naiset tutkiskelivat toistensa vartaloita käsillään ja eivät tuntuneet saavan tarpeeksi toisistaan. Ilta pimeni mutta he eivät osoittaneet väsymyksen merkkejä. Kiihko loisti heidän silmistään. He hyväilivät toisiaan sormilla, kielellä, koko vartaloillaan. Maria ei ollut muistanutkaan, miten huikeaa seksi saattoi toisen naisen kanssa olla. Hetki hetkeltä hän vain janosi enemmän ja enemmän Jennin kehoa. Hän voihki, huusi ja huokaili osoittaakseen, miten paljon nautintoa Jenni hänelle sai aikaan. Huippunsa saavutettuaan naiset aloittivat yhä uudelleen ja uudelleen… He eivät halunneet pitää taukoja. He halusivat käyttää koko sen ajan hyväkseen, kun he olivat kahden. Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan, vaikka Maria kuinka toivoi ja rukoili mielessään, ettei niin kävisi.

Seuraavana työviikkona Jenni oli, kuin mitään ei olisi perjantai-iltana tapahtunutkaan. Mutta nähtävästi sunnuntaina oli tapahtunut jotain, koska nainen laahusti töihin tukka sekaisin, mustan kauluspaidan napit huolimattomasti napitettuna ja selvästi väsyneen näköisenä. Hänen vaatteistaan saattoi haistaa selvästi vanhan viinan ja tupakan hajun. Jenni rojahti istumaan työpöytänsä ääreen ja peilasi itseään pimeästä tietokoneen ruudusta. Tajusipahan hän hieman hiuksiaan sukia ojennukseen, että muistuttaisi enemmän poliisia kuin jotain laitatien kulkijaa. ”Vissiin ollut rankka ilta?” huikkasi Maria kävellessään Jennin työpöydän ohitse. Jenni vastasi kysymykseen raskaalla huokauksella. Etsivä oli tosiaan aivan poikki. ”Tuonko kahvia?” Maria vielä huikkasi, koska oli itsekin menossa hakemaan jotain juotavaa. Hän ei tosiaankaan ollut samassa kunnossa kuin Jenni, vaan tyypilliseen tapaansa hän oli kuluttanut aikaa punaisiin hiuksiinsa, jotka saivat liehua auki koko komeudessaan. Yllään hänellä oli tummanruskea neuletakki ja tummanharmaat housut. Siihen vielä hillitty meikki ja matalilla koroilla varustetut kengät, niin ei lookissa ollut mitään valittamista. Jenni otti kahvi tarjouksen vastaan kiitosten kera.

Etsivällä oli mennyt eilen iltana pitkään baarissa. Muutaman rommishotin kotona otettuaan oli Jennillä kovasta haluttanut lähteä liikkeelle ja loppu ilta olikin kulunut läheisen baarin tiskillä norkoillen. Seuraakin sieltä oli löytynyt, mikä oli häntä valvottanut loppu yön. Yöunia ei ollut kovinkaan montaa tuntia takana, kun Jennin oli kiirehdittävä jalkaisin töihin herättyään jonkun tuntemattoman naisen asunnosta. Maria jäi kahvinhakureissullaan suusta kiinni erään hyvän työkaverinsa kanssa ja Jenni sai kahvinsa vasta puolen tunnin odotuksen jälkeen. Ei nainen valittanut, olihan hän saanut jo tietokoneenkin auki ja tarkasteli tutkimansa jutun tietoja. Maria oli jo lähtemässä omaan työhuoneeseensa, kun toimiston ovi avautui ja sisään astui tyylikäs brunette, joka asteli korkokengät äänekkäästi kopisten kohtia Jenniä. Etsivän ilme kertoi paljon. Tämä olisi halunnut ryömiä pöytänsä alle piiloon potemaan morkkistaan. Kuitenkin Jenni onnistui loihtimaan kasvoilleen pirteän hymyn ja nousi tervehtimään tuttavaansa.

Tuo näyttävä kaunotar veti käsilaukustaan vaaleansinisen kravatin, jonka hän sitten kietaisi viekoittelevasti Jennin kaulaan. ”Unohdit tämän…” hän kikatteli ja suuteli pitkään Jennin huulia. Etsivä vilkuili suudelman aikana hermostuneesti ympärilleen. Parivaljakolla oli yleisönä koko toimiston väki. Jennin viimeiltainen seuralainen ei näyttänyt pistävän sitä pahakseen, mutta Jenni veti naisen itsestään irti kohtelias hymy huulillaan ja kysyi tältä: ”Miten sinä minut löysit?” Nainen naurahti ja suoristi Jennin kravattia. ”Eilen illallahan sinä kerroit että olet täällä töissä. Ei siihen etsivän taitoja tarvinnut, että löysin sinut.” nainen naureskeli ja vilkuili kiinnostuneena ympärilleen. ”Tuota. Kiitos kravatista mutta minulla on töitä…” Jenni sanoi vaivautuneena ja viittoi työpöytänsä suuntaan. Kaunokainen kohautti olkiaan ja nappasi työpöydältä mustan tussin. ”Soita jos haluat seuraa.” hän sanoi, nappasi Jenni paljaan ranteen käteensä ja toisella kädellään raapusti puhelinnumeronsa etsivän ihoon. Naisen saatua numeronsa kirjoitettua tämä antoi vielä suukon Jennin poskelle ja lähti matkoihinsa. Maria oli seurannut tilannetta sivusta kulmat kurtussa. Ei hänelle homoseksuaalisuus uutta ollut, mutta tuntemattoman naisen käytön oli melko mautonta. Huomion kipeä ehkäpä? Tapahtuman päätteeksi Jenni sai olan taputuksia monilta työkavereiltaan. Maria painui työhuoneeseensa sen enempää huomioimatta tilannetta.

Eiväthän oudot tapahtumat loppuneet siltä päivältä. Jenni oli kuulustellut erästä miestä murhatapaukseen liittyen. Tilanne oli kärjistynyt ja kuulusteltava oli saanut huitaistua etsivää olan takaa kasvoihin. Onneksi mitään vakavaa ei tapahtunut, mitä nyt vasempaan kulma aukesi ja siitä vuosi runsaasti verta. Parin muun poliisin avulla etsivä saatiin takaisin kuriin ja kuulustelua jatkoi toinen etsivä. Maria näki Jennin astuvan ulos kuulusteluhuoneesta kasvot veressä. Etsivä oli kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunut mutta Maria henkäisi säikähdyksestä ja sanoi käskevään äänen sävyyn: ”Jenni, laboratorioon siitä. Tuo haava pitää puhdistaa.” Aluksi Jenni mutisi ja pani vastaan kuin kapinoiva teini, mutta Marian suostuttelun jälkeen etsivä päätti antaa toisen hoitaa hänen haavansa kuntoon.

Jenni istahti yhdelle laboratorion penkeistä ja Maria meni penkomaan ensiapukaappia. ”Aina teitä saa olla kursimassa.” Maria naurahti ja palasi Jennin luokse tarvittavat tavarat löydettyään. Hän kaatoi desinfiointiainetta pumpuliin ja alkoi painella haavaa sillä pidellen vapaalla kädellään Jennin kasvoja paikoillaan. Haavaa kirveli, mutta etsivä yritti kovanaamana olla näyttämättä sitä. ”Oliko se nainen tyttöystäväsi..?” Maria puolihuolimattomasti puheli haavaa puhdistaessaan. Jenni naurahti ja vastasi suoraan: ”Ei todellakaan… hän oli… sellainen yhdenyön tuttava vain.” Maria katsahti Jenniä yllättyneeltä. Etsivä ei vaikuttanut miltään kukasta kukkaan lentäjältä. Kai se oli totta, että mitä paremmin toisen tunsi, sitä likaisempia salaisuuksia tästä ihmisestä paljastuisi. ”Juu tiedän että ei ole kovinkaan vastuullista harrastaa sellaista, mutta sellainen minä vaan olen..” Jenni totesi puolustellen itseään ja tekojaan. ”En ala tuomitsemaan, mutten itse sellaista harrasta enkä aio ikinä harrastaa..” Maria koitti mahdollisimman neutraalisti ilmaista mielipiteensä ja asetti laastarin Jennin haavalle. Se ei ollut niin paha, että mitään sen kummempaa suojaksi olisi tarvittu.

”Entä harrastatko homoseksuaalisuutta?” Jenni uskaltautui kysäisemään puoliksi leikillään. Kyllä häntä aina omat mahdollisuutensa kauniita naisia kohtaan… Ja olihan Jenni katsellut kollegaansa koko työssäolonsa aikana sillä silmällä. Eiköhän olisi aika tarttua haasteeseen. Maria katsahti pitkään toisen naisen sinisiä silmiä, jotka vastasivat katseeseen pelottomasti. ”No tuota… minulle ei ole sukupuolella ole ollut koskaan väliä parisuhteessa.” Maria vastasi ja kiikutti tarvikkeet takaisin ensiapukaapin uumeniin odottamaan seuraavaa haaveria. Hän käännähti ja huomasi Jennin astelleen aivan lähietäisyydelle. Vaistomaisesti Maria otti askeleen taaksepäin, mutta seinä sekä ensiapukaappi tulivat heti vastaan. Hän oli nalkissa. Mutta Jennin paljon puhuva hymy oli enemmänkin kutsuva kuin luotaan työntävä. Jenni otti Marian takana olevasta seinästä tukea käsillään ja lähestyi punahiuksista kaunotarta itsevarma ilme kasvoillaan. Maria ei osannut tehdä muuta kuin sulkea silmänsä kuin tietäen, mitä oli tulossa. Kuitenkaan naisten huulet eivät kohdanneet. Maria tunsi, kuinka Jennin lämmin otsa painautui hänen omaa otsaansa vasten. Hän tunsi toisen kostean hengityksen kasvoillaan. Ei Maria ollut ajatellut Jennistä mitenkään muuna kuin työkaverina. Nähtävästi Jenni oli ajatellut jotain aivan muuta. Tai sitten Maria oli hänelle yksi valloitus lisää… ”Lyön vetoa, että tulet muuttamaan mielipiteesi siitä yhdestä yöstä…” Jenni kuiskasi Marian korvaan. Kylmät väreet kävivät Marian kehossa. Kyllä toisen ihmisen läheisyys tuntui hyvältä, varsinkin kun Marian viime suhteesta oli jo reilu kaksi vuotta.

Kiusoitellen Jenni hiveli sormillaan Marian käsivartta odotellen vastausta, jota ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan. ”Minun pitäisi jatkaa töitä..” Maria mutisi hermostuneen oloisena. Jenni painoi nopean suukon kaunokaisen otsalle ja lähti kävelemään ulos huoneesta huikaten samalla: ”Jatketaanpa sitten työntekoa. Mutta älä unohda ehdotustani.” Etsivä katosi käytävään ja Maria jäi nojaamaan seinää vasten hämmentyneenä. Jennin itsevarmuus oli tehnyt häneen vaikutuksen. Ystävällinen, itsevarma mutta silti herkkä ihminen… varsin vastustamaton yhdistelmä ainakin Marian mielestä. Mutta eiväthän he edes kunnolla tunteneet toisiaan ja olivat kaiken lisäksi töissä samassa työpaikassa! Työpaikkaromanssi oli viimeinen asia, mitä Maria halusi. Siinä hetkessä hän päätti unohtaa äskeiset tapahtumat ja työntää sisällään heränneet tunteet takaisin piiloon. Mutta kun kipinä on kerran syttynyt, sitä ei niin vain sammuteta…

jatkuu...

 Poliisilaitoksen laboratoriossa oltiin jo heti aamusta työntouhussa. Valkoisiin takkeihin pukeutuneet työntekijät olisivat menneet lääkäreistä, mutta tosi asiassa he tutkivat murhia, katoamisia, pahoinpitelyjä… kaikkea mitä poliisit joutuivat ratkomaan. Laboratoriossa istui myös tietokoneen ääressä rikospaikkatutkija Maria Tikkanen. Neiti pyöritteli punaista hiuskiharaansa sormensa ympärille lukiessaan näytöltä testien tuloksia. Tarkistettuaan tiedot hän tulosti ne paperisiksi versioiksi ja lähti kiikuttamaan niitä murhatapauksen tutkintaa johtavalle etsivälle. Korkokenkien kopina vain kaikui käytävällä, kun Maria suuntasi laboratoriosta toimistolle. Miespuoliset kollegat tervehtivät häntä leveästi hymyillen. Olihan Maria varsin kaunis nainen siroine vartaloineen, vihreine silmineen ja naapurin tyttömäisillä kasvoillaan, joita hymyillessä koristivat hymykuopat.

Sattumoisin samaisena maanantaina oli Jennin ensimmäinen työpäivä samaisessa poliisilaitoksessa. Maria asteli valkoinen tohtorintakki liehuen toimistolle ja ojensi paperit eräälle etsivälle. Aivan heti hän ei palannut töihin vaan jäi jutustelemaan työkaverinsa kanssa. Vaikka Maria kaunis nainen olikin, ei hän mikään jatkuvasti flirttaileva miestennielijä ollut vaan varsin varovainen ja pidättyväinen. Siitä huolimatta hän oli kiltti ja ystävällinen persoona, mutta näytti selvästi, jos joku ihminen ei häntä miellyttänyt. Ja jos punapään sai suuttumaan, niin silloin oli tosi kyseessä. Maria oli pitkävihaista sorttia ja osasi kyllä riidellä tarvittaessa. Hänen jutellessaan työkaverilleen Jenni asteli sisään poliisipäällikön opastamana. Etsivä oli pukenut oikein harmaan puvun ja mustan kravatin ensimmäisen työpäivän kunniaksi. Maria reagoi oven avaukseen ja katsahti sivusilmällä huoneeseen tulijoita. Pikaisten yhteenvetojen jälkeen Maria päätteli, että tuo kravattiin sonnustautunut nainen oli hänen uusi kollegansa. Poliisiaseman pitkäaikainen etsivä oli jäänyt eläkkeelle aivan äskettäin. Jennillä olisi suuret kengät täytettävänä kokeneen etsivän seuraajana. Mutta todennäköisesti johtotehtävissä olevat henkilöt uskoivat naisen kykyihin, kun tämä oli työpaikan saanut.

Maria mietti, että ottikohan uusi etsivä poliisimaailman miehisyyden aivan kirjaimellisesti, kun kravatti kaulassa kulki… toinen vaihtoehto oli tietenkin se, että tämä vain viihtyi kyseisissä vaatteissa. Jälkimmäinen arvaus oli oikein. Jenni ei ollut mikään korkokenkiin ja naisellisiin jakkupukuihin pukeutuvaa tyyppiä. Poliisipäällikkö ja tulokas astelivat Marian luokse. ”Hei Maria, tässä on uusi etsivämme Jenni Paloheimo. Voisitko esitellä hänelle laboratorion?” poliisipäällikkö kysäisi ja vilkuili rannekelloaan sen näköisenä, että hänellä oli jo kiire jonnekin muualle. Maria nyökkäsi ja ojensi kätensä Jennille sanoen: ”Päivää, olen Maria Tikkanen, rikospaikkatutkija.” Jenni vastasi tomerasti kädenpuristukseen ja hymyili kohteliaasti uudelle tuttavuudelleen. Totta kai tämä hurmuri iski silmänsä kauniiseen rikospaikkatutkijaan, mutta hän oli ottanut asiakseen olla koskematta työkavereihin. Siitä ei seurannut koskaan mitään hyvää.

”Seuraa minua niin näytän missä laboratorio on.” Maria totesi ystävällisesti ja niin parivaljakko lähti laboratoriota kohti. Matkalla Maria höpisi kaiken laista poliisilaitoksen käytännöistä ja esitteli muutaman kollegankin Jennille. Samalla punapää silmäili uutta etsivää päästä varpaisiin. Etsivä näytti väsyneeltä mutta hyväkuntoiselta. Hänen vaatteensa tuoksuivat vahvasti tupakan ja jonkun hajusteen, ehkä partaveden, yhdistelmältä. Hiukset olivat rennosti ponihännällä ja päässä komeili musta fedora. Jenni vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, mutta hänessä oli myös jotain outoa. Erilaista. Jokin omanaisuus, jonka Maria tiedosti, mutta ei osannut nimetä. Kaksikko saapui laboratorioon ja Maria alkoi antaumuksella selittää kaikenlaista laitteista ja meneillä olevista tutkimuksista. Jenni nyökkäili ja esitti tarkentavia kysymyksiä. Yhtäkkiä Maria päätti sivuta vähän aihetta ja kysyä jotain etsivästä itsestään: ”Mikäs sinut Helsinkiin toi?” Jenni lueskeli huolettoman oloisena jotain tutkimuslomaketta ja totesi: ”Tapahtui kaikenlaista ja tajusin, että maiseman vaihdos voisi tehdä hyvää, kun koko ikäni olen Oulussa asunut.” Maria tyytyi ympäri pyöreään vastaukseen. Mitäpä hän oli lähes tuntemattoman ihmisen yksityisasioita kaivelemaan… ”Minäpä päästän sinut taas työn ääreen. Näkemiin.” Jenni huikkasi hetken hiljaisuuden jälkeen kohteliaasti hymyillen ja lähti astelemaan toimistolle.

Parin viikon aikana nuo kaksi naista tapasivat työn ohessa usein. Jutustelivat niitä näitä kahvitauoilla ja muuta sellaista. Kummatkin kun olivat sosiaalisia persoonia, niin juttua kyllä riitti. Ei mitään suurta tai ihmeellistä, mistä pitäisi tässä tekstissä mainita. Kolmannen viikon perjantai-iltana joukko poliiseja hälisivät innoissaan ulko-oven edessä. Olivat lähtemässä baariin töiden päätteeksi. Myös tulokas Jenni oli kutsuttu. Maria asteli ulko-ovea kohti mielessään asunnolle lähtö mutta iloinen seurue pysäyttivät hänet ja niin myös punapää päätyi lähtemään istumaan iltaa porukan mukana. Poliisit suuntasivat vakiobaariinsa, joka oli sisustettu tyylikkäästi tummalla puulla ja mustalla nahkalla. Baarimikko tajusi heti alkaa kaataa olutta laseihin nähdessään porukan. Jennin ja Marian lisäksi porukassa oli kolme miespuolista poliisia ja kaksi naista, jokainen uniikkeja persoonallisuuksia. Ja parilla oluella terästettynä heistä kuoriutui varsinaisia hupiveikkoja. Ilta sai yllättävän käänteen, kun eräs miehistä kosi tyttöystäväänsä, jonka oli kutsunut paikalle.

Porukan naiset totta kai hullaantuivat tästä. Paitsi Jenni. Hän tuijotti happamen oloisena sormuksia, jotka rakastavaiset pujottivat sormiinsa. Happamuus oli peiteltyä surua. Katkeruutta. Etsivä näki parhaaksi nousta ja lähteä haukkaamaan raikasta ilmaa sen enempää puhumatta. Seurue huuteli Jennin perään ihmetellen. Miksi tämä yhtäkkiä vain lähti nostelemaan? Muut saivat taivuteltua Marian menemään etsivän perään. olihan punapääkin hieman huolissaan toisen käytöksestä, mutta Jenni ei vaikuttanut siltä, että olisi kaivannut seuraa. Hän nojaili ulkona baarirakennuksen tiiliseinää vasten ja poltteli tupakkaansa, uskoen, että se rauhoittaisi mieltä. Jenni oli kuitenkin juonut jo monta kaljaa, joten tunteiden sisällä pitäminen oli tavallista vaikeampaa. Kihlasormukset olivat nostaneet hänen mieleensä katkeria muistoja. Muistoja, jotka hän halusi unohtaa. Maria asteli varovasti Jennin vierelle ja kysyi hiljaa: ”Onko kaikki hyvin?” Jenni naurahti närkästyneenä. Hänen elämässään ei ollut mikään hyvin. Sisältä päin etsivä oli aivan hajalla, vaikka ulospäin hän antoi aivan toisenlaisen kuvan. Töissä hän oli viileä ja vakava kyttä, jolle ei kannattanut aukoa päätänsä. Hän ei arastellut tarttua aseisiin ja syöksyä luotisateen keskelle. Mutta kun poliisin viitta otettiin pois Jennin yltä, jäljelle jäi vain rikki revitty sielu, varjo jostain, mitä etsivä oli joskus ollut.

”Miksi edes kysyt?” Jenni totesi keskittyen savukkeeseensa. Maria kohautti olkapäitään ja vastasi: ”No kai sitä saa olla huolissaan. Voisit edes sanoa, jos menet jonnekin.” Jenni tuijotteli tupakastaan hämärään iltaan tupruavaa savujuovaa. ”Minä en oikein ole sellaista puhuja tyyppiä. Menen suoraan toimintaan..” Jenni mutisi ja katsahti viekkaasti Mariaa. Maria nosta vain kulmakarvojaan ihmetellen toisen käytöstä. ”Elämässäni on asioita, jotka haluan unohtaa ja tällaiset illat on sitä varten. Näiden iltojen aikana en todellakaan halua puhua mistään, mikä liittyy menneeseen.” Jenni jatkoi tuijottaen Mariaa syvälle silmiin. Puhe olisi ollut paljon vakuuttavampaa, jos Jenni ei olisi ollut jo pienissä. Kuitenkin Maria kuunteli tarkasti, mitä toisella oli sanottavana. ”Asioista puhuminen helpottaa enemmän kuin puhuminen.” Maria sanoi yrittäen rohkaista toista puhumaan. Jenni pudisteli vain päätään ja väkinäisen naurahduksen sävyttämänä tokaisi: ”Minä en voi. Olen repinyt haavani jo niin monta kertaa auki, etten enää pysty siihen…” Synkkä hiljaisuus lankesi kaksikon välille. Maria ei voinut muuta kuin pohtia, että mitä toiselle oli tapahtunut, kun hän oli niin rikki. Sen näki nyt Jennin kasvoilta, joita kalpea katulampun valo valaisi. Naisen kasvot olivat täynnä pelkkää surua, epätoivoa ja tuskaa. Kaikki se itsevarmuus ja viileys, mikä hänestä työaikana paistoi, oli kadonnut.

”Miksi mä edes sulle selitän tällaista.” Jenni lopulta naurahti ja tumppasi sätkänsä mustalle asfaltille. Sen tehtyään etsivä lähti kävelemään pois baarin luota, nähtävästi aikomuksena lopettaa ilta tähän. Maria seisoi toimettomana seinän vierustalla, kunnes tajusi juosta toisen perään ja tarrata tämän olkapäästä kiinni. ”Hei, jos joskus haluat puhua, niin minulle voi tulla puhumaan. Tai tule vain käymään luonani. Ihan miten vaan.” Maria selitti huolestuneena. Hän halusi auttaa Jenniä. Tämä näytti olevan täysin eksyksissä. Hän hapuili pimeydessä ja Maria halusi avustaa hänet pois sieltä. Maria ei oikein ymmärtänyt, miksi hän koki niin syvää huolta toista kohtaan. Hänestä tuntui pahalta katsoa miten Jenni kärsi yksinään. Ei kenenkään pitäisi painia yksin painajaistensa kanssa. Jenni kääntyi hitaasti Mariaan päin ja katsoi tätä hiukan ihmeissään. Eihän he olleet tunteneet kuin kuukauden ja hänen pitäisi luottaa toiseen? Ehkä tämä oli kohtalo. Ehkä heidän piti kohdata näin. Maria voisi auttaa Jenniä. Ja ehkä Jennikin Mariaa. Ken tietää. Ihmiset eivät voi nähdä tulevaa. Vain arvailla. Ja arvauksia on tunnetusti niin hyviä, kuin huonojakin.

”Pidän tuon mielessä. Kai sitä voisi keksiä jotain aktiviteettiä vapaa-ajallekin, eikä aina siellä kämpillä makoilla…” Jenni totesi hetken mietittyään. Kyllä etsivän piti tehdä itsekin jotain sen eteen, että hän voisi jatkaa elämäänsä. Vaikka ne tuntuivat pieniltä askelilta, ne eivät olleet merkityksettömiä. Jossain tulevaisuudessa Jenni voisi olla ylpeä, että otti ne askeleet. ”Kiitti kun välität.” Jenni sai vielä sanottua, painoi nopean suudelman Marian poskelle ja suuntasi sitten askeleensa kohti asuntoaan. Maria jäi hämmästyneenä seisomaan tyhjälle jalkakäytävälle. Tämä uusi tuttavuus kävi päivä päivältä ja hetki hetkeltä yhä mielenkiintoisemmaksi…

jatkuu...

// Ja näin uusi novelli alkaa. Tyyli on hieman erilainen, mutta aihe piirit pysyvät vieläkin ihmissuhteissa. Tarinan keskiössä on Helsinkiin muuttanut etsivä, joka kantaa sisällään suurta menneisyyden aiheuttamaa taakkaa. Voisiko Helsingissä löytyä jotain tai joku, joka voisi auttaa häntä unohtamaan menneisyyden haamut ja päästää etsivämme elämään taas elämäänsä täysin rinnoin? Luvassa romantiikkaa, kipeitä tunteita, kyyneliä, naurua, toimintaa ja hiljaisia hetkiä. Nauttikaa. //

Aamu sarastaa Helsingin yllä. On lauantaiaamu ja ulkona voi jo nähdä joitakin reippaita ihmisiä kävelyllä tai koiraansa ulkoiluttamassa. Mutta suurimmalta osin kaupunki on hiljainen. Moni nukkuu viime yöllä haalittuja univelkojaan pois. Joku on ollut yötöissä, joku ei ole saanut unta pahalta ololtaan ja jotkut ovat nauttineet elämästä alkoholilla terästettynä jossain Helsingin lukuisista baareista ja yökerhoista. Joskus hauskuuskin vaatii veronsa ja sen jokainen juhlija huomaisi herätessään. Tämä ei ole tarina juhlijoista. Eikä yötyöläisistä. Tämä on tarina kahdesta helsinkiläisestä naisesta, jotka eivät ole vielä edes tavanneet toisiaan.

Tarina alkaa kuitenkin juuri tänä lauantaiaamuna. Erään pienehkön kerrostaloasunnossa on hiiren hiljaista. Siellä täällä asunnon lattioita on muuttolaatikoita ja osa huonekaluista etsii vielä selvästikin paikkaansa uudessa kodissaan. Taloon oli muuttanut neljä päivää sitten uusi asukas. Tämä kyseinen asukas makoili leveällä parisängyllään peitto vain jalkojensa lämmikkeenä. Naisella ei nähtävästi ollut kovinkaan kylmä, vaikka nukkuikin pelkät boxerit yllänsä. Hänen keskipitkät, vaaleat hiukset olivat unohtuneet ponihännälle ja naisen hieman muuta tukkaansa lyhyemmät etuhiukset roikkuivat silmillä.

Hänen nimensä oli Jenni. Jenni Paloheimo. Hän toimi etsivänä Suomen poliisissa ja oli saanut siirron Helsinkiin Oulusta. Ja hyvinhän hän oli tottunut pääkaupungin menoon. Siitä todisteena oli loppuun peittoon kietoutunut nuori nainen, joka nukkui vähintään yhtä sikeästi kuin Jennikin. Hänen nimeä emme tiedä. Eikä Jennikään sitä enää viime yön jäljiltä muista. Se oli ollut hetkellisten nautintojen yö. Yö, jona menneet sai unohtaa hetkeksi ilman huonoa omatuntoa. Yö, jona yksinäiset sydämet hakivat lohtua yökerhojen välkkyvien valojen joukosta. Jenniä oli onnistanut, eikä ihme. Kyseinen neito ei todellakaan ollut hänen ensimmäinen nainen. Monesko tämä sitten oli? Jenni ei enää  muista. Hän oli lopettanut laskemisen aikoja sitten.

Aamu auringon valon säteet koittavat tunkeutua pimeään huoneeseen sädekaihtimien läpi. Ohuet valon säteet skannaavat pientä makuuhuonetta, joka oli vähintään yhtä sotkuinen kuin muukin asunto. Jenni ei ollut kovin hyvä muuttamisessa. Paikkojen järjestämisessä meni aikaa, koska hän kehitteli aina jotain muita menoja sen sijaan, että olisi alkanut purkamaan viimeisetkin muuttolaatikot tyhjiksi. Ehkä huomenna hän saisi tsempattua itsensä siihen. Tämä päivä kuluisi varmasti sohvan pohjalla. Olihan viime yönä tullut otettua vettä väkevämpää aivan olan takaa.

Joku erehtyi ajamaan viritetyllä mopolla kerrostalon ohi. Jenni havahtui mekkalaan ja avasi hitaasti silmänsä. Hänen päässään jyskytti, kuin siellä olisi ollut kolmas maailmansota menossa. Suuta kuivasi, silmiä särki… viski oli tehnyt tehtävänsä. Etsivä sai kammettua varsin timmin kroppansa ylös sängyltä. Hänen työssään hyvästä kunnosta oli ainoastaan hyötyä. Ei Jenni mikään kehonrakentaja ollut niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäkään, mutta peruskuntoa hän halusi ehdottomasti pitää yllä. Hänen kalpea iho oli täytetty joistakin kohti tatuoinneilla. Pohkeessa komeili mustavalkoinen kuva jumalatar Justitiasta. Kyseistä jumalatarta käytettiin oikeusjärjestelmän vertauskuvana, joten poliisihommia tekevälle se oli varsin sopiva tatuointi. Myös molemmissa käsissä oli lukuisia tatuointeja. Karjuva leijona vasemman käden yläosassa, käsivartta pitkin menevä teksti oikeassa kädessä ja pieni musta risti oikean käden ranteessa… kuvajaisiin oli käytetty paljon aikaa ja rahaa. Ne kertoivat jokainen oman tarinansa. Toisten sanoma oli ilmiselvä, toiset taas vaikenivat ja jättivät katsojalle tulkinnanvaraa.

Jenni haukotteli makeasti ja vilkaisi olkansa yli naista, joka nukkui kaikesta melusta huolimatta. Etsivä päätti antaa tämän vielä nukkua hetken ja etsi lattialta valkoisen t-paitansa. Takana oli ollut pitkä yö ilman tupakkaa. Aamusauhut olivat nyt pakolliset. Farkkujaan Jenni ei meinannut löytää millään. Ne löytyivät lopulta sängyn alta. Housujensa taskusta Jenni kaivoi askin tupakkaa ja sytkärinsä. Sen enempää ajattelematta, miltä näytti, hän asteli olohuoneen halki parvekkeen ovelle ja istahti viileälle petoni lattialle. Oli kaunis kesäkuun päivä. Aurinko paistoi hennosti pilvien takaa ja tuuli tuiversi juuri sopivan kovaa, ettei se palelluttaisi ulkona liikkujia. Jenni nautiskeli savukettaan tuijotellen taivasta harmahtavan sinisillä silmillään. Hän kuuli jonkun ajan päästä parvekkeen oven raottuvan ja tämänkertainen yövieras hymyili väsyneesti Jennille. ”Huomenta… minun pitäisi varmaan lähteä..” nainen puheli napittaen paitansa nappeja. Jenni nyökkäsi ja tumppasi savukkeensa tyhjään rommipulloon.

”Haluatko kyydin?” Jenni totesi ja astui sisälle asuntoonsa. ”Tarkoittaako se, että näemme toisenkin kerran?” nainen uteli ja kietoi kätensä etsivän ympärille. Jenni naurahti väsyneesti. Tämä oli vaikeinta yhdenillan jutuissa. Oli hankalaa, jos toinen odotti jotain enemmän. Heittäytyi tunteella mukaan johonkin, joka kesti vain hetken. Nainen ojensi Jennille sydämen, mutta hän työnsi sen vain pois murskaten sen. Hän tyydytti omia halujaan toisten tunteiden kustannuksella. Vasta kun se oli tapahtunut, Jenni taas muisti, miten itsekäs olikaan. Jälleen hän oli samassa pisteessä. ”Ehkä näemme joskus. Ehkä emme. En voi luvata mitään.” Jenni totesi ja irrotti naisen kädet ympäriltään.

Nainen vain hymyili. ”Voit olla varma että etsin sinut käsiini.” hän myhäili ja silitti Jennin poskea. Jenni vastasi lauseeseen vain kohteliaalla hymyllä. Harvoin hän tapasi samaa naista montaa kertaa. Hän ei halunnut rakastua. Hän oli vuosi sitten päättänyt niin. Menneisyys ei antanut hänelle lupaa sellaiseen onneen. Eikä Jenni itsekään antanut. Mutta ihminen oli heikko ja sortui haluilleen liian helposti. Siksi Jenni täytti rakkaudettomuuden jättämää aukkoa sielussaan yhdenyön jutuilla, vaikka hän tiesi, että ne satuttaisivat vain muita ja häntä itseään.

Tuo vieras nainen puki loputkin vaatteensa, nappasi käsilaukkunsa kainaloonsa ja kengät jalkaansa. ”Taitaa olla parempi että kävelet tai otat bussin.” Jenni totesi pahoitteleva ilme kasvoillaan. Nainen tuijotti Jenniä pitkään ihmetellen yhtäkkiä tämän niin etäistä olemusta. Vielä viime yönä nainen oli ollut niin hurmaava… Lopulta nainen tyytyi kohtaloonsa, sanoi pikaiset hyvästit ja katosi rappukäytävään. Jenni rojahti tumman harmaalle sohvalleen makaamaan. Jälleen hän oli yksin. Oikeastaan hän tunsi olevansa aina yksin. Joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän. Siksi hän oli muuttanut Helsinkiin. Etsimään helpotusta yksinäisyyteensä ja huonoon oloonsa. Unohtamaan menneisyytensä ja aloittamaan alusta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

jatkuu...

Kun mietin jälkikäteen tuota aikaa, voin rehellisesti sanoa, että vika oli minussa. Olin juuri oppinut kävelemään, mutta perheeni kamppasi minut takaisin maan kamaralle peläten, että juoksisin pois heidän luotaan ja varsinkin pois heidän hallinnasta. Olisin voinut nousta ylös, mutta sen sijaan luovutin ja jäin maahan makaamaan. Annoin unelmieni mennä menojaan ja jumituin itse menneisyyteeni. Ei tietenkään perheenikään toiminta ole mitenkään hyväksyttävää. Ehkä he eivät vain voi ymmärtää. He ovat aina eläneet tietyllä tavalla, joten muutos niihin ikivanhoihin käsityksiin oli varmasti vaikea tehdä. He luulivat tietävän paremmin. He luulivat olevansa fiksumpia ja kokeneempia. Silti he erehtyivät, kuinka syvät tunteet minulla oli Nooraa kohti. Ne eivät sammuneet, vaikka kuinka yritin päästää irti.

Ikävääni helpotti edes se, että näin häntä koulussa. Sain edes jotenkin olla osa Nooran elämää. Hän oli selvästi loukkaantunut sanoistani. Tai ainakin pettynyt. En uskaltanut tehdä uhrauksia suhteemme eteen. Ehkä asiat vain olivat niin, ettei aina voinut saada kaikkea. Mutta kuten aina, ei Nooran kasvoilta voinut lukea sitä, mitä hän todella tunsi. Ne syvimmät tunteet hän piilotti hurmaavan hymynsä taakse. Omista tunteistani olin täysin varma. Rakastin Nooraa. Tunsin oloni vajavaiseksi ilman häntä.

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat kuin hidastetussa filmissä. Yöt olivat tuskallisen pitkiä. En nukkunut paljoa. Monet yöt vain istuin sängylläni milloin mietiskellen, milloin itkien. Olin aivan rikki. Säälittäväähän se oli. Yhden ihmisen takia minä vaivuin synkkyyteen ja epätoivoon. Mutta ei minua ero tai vanhempieni mielipiteet eniten surettanut, vaan minä itse. Minä ja minun heikko tahtoni. Olin pelkuri, petturi ja valehtelija. En halunnut olla sellainen, mutta en pystynyt olemaan muutakaan.

Kolmas opiskeluvuotemme saapui päätökseensä. Kesä aurinko alkoi jo lämmittää syrjäistä Kajaaniakin ja koulumme oli täyttynyt juhlavasti pukeutuneista oppilaista. Valmistujaisjuhlat vietettiin yhtä aikaa sekä iloisissa, että haikeissa tunnelmissa. Yksi vaihe elämästämme oli loppunut ja tulevaisuudessa kaikki olisi mahdollista. Juhlissa esitettiin musiikkia, tyypillinen rehtorin puhe, todistustenjako… En pystynyt keskittymään juhlallisuuksiin. Vilkuilin Nooraa. Koulun loppu merkitsisi sitä, etten näkisi häntä enää. Ajatus tuntui kamalalta. Siihen asti olin pysynyt kasassa vain sen takia, että minulla oli edes jokin syy nähdä hänet. Mitä edemmäs juhlat etenivät, sitä vähemmäksi aikani Nooran kanssa hupeni. Mutta uskalsinko tehdä mitään? Onnittelin häntä valmistumisen johdosta ja vaihdoimme hyvin aran oloisen halauksen. Sanoimme toisillemme hyvästit. Tai oikeastaan näkemisiin, mutta minulle ne olivat yhtä kuin hyvästit.

Kuljin Hennan ja Saaran kanssa jonkin matkaa pois koululta. Vertailimme todistuksia ja suunnittelimme, mitä tekisimme kesällä. ”Hei Aamu. Mä tiedän ettet sä välitä tällaisista, mutta me mennään koko luokan voimin illalla yökerhoon juhlistamaan tätä päivää. Tulisit sinäkin että ois koko poppoo koossa” Henna totesi silmät innosta kimmeltäen. Saarakin alkoi inttää minua mukaan. Ehkä Noorakin oli siellä. Mutta mitä vanhempani sanoisivat, jos lähtisin illalla jonnekin savuiseen clubiin tanssimaan? Miksi edes ajattelin niin? Olin aikuinen ihminen ja minä olin ainut, joka oli vastuussa tekemisistäni. Siinä hetkessä päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja suostuin lähtemään juhlimaan tyttöjen kanssa. Onneksi tein sen päätöksen. Hitaasti mutta varmasti riuhdoin itseni irti kahleista, jotka olivat sitoneet minua koko elämäni ajan.

Valmistujaisjuhlani vietin kotona ja illaksi lähdin Hennan luo. Olin yllättävän innostunut uudesta kokemuksesta. Tiesinhän minä suunnilleen, minkälaisia yökerhot olivat, mutten ollut koskaan itse sellaiseen uskaltautunut astua sisään. Muitakin meidän luokkalaisiamme kokoontui Hennan luokse ja he jo aloittelivat juomistaan kaljan ja lonkeron voimin. Itse uskaltauduin ottamaan yhden lonkeron, mutten enempää. Halusin olla selvänä, jos Noora tulisi myös clubille. Minulla oli niin paljon sanottavaa hänelle. Toivottavasti Noora itse ei olisi päättänyt juoda itseään kauheaan tuiteriin ennen kerholle menoa. Kello oli puoli yksitoista kun tilasimme tilataksin ja siirryimme asunnolta yökerholle. Henkkarien näyttämisen ja pääsylippumaksun jälkeen pääsimme sisään hämärään tilaan, jossa pauhaavan musiikin pystyi kuulemaan jo ulko-ovelle asti. Tanssilattia välkkyi sateenkaaren värissä. Ystäväni ryntäsivät tilaamaan mielenkiintoisen näköisiä drinkkejä baaritiskiltä. Itse otin lasin vettä. Tulipahan halvemmaksi.

Etsimme seurueellemme pöydän ja asetuimme siihen. Vilkuilin levottomasti ympärilleni. Nooraa ei näkynyt. En kuitenkaan kehdannut udella, oliko hän edes tulossa. Se olisi ollut liian läpinäkyvää. Ainakin omasta mielestäni. Join vettäni ja kuuntelin kavereideni jo hieman humalaista naureskelua. Varsin hauskaa seuraa he olivat alkoholinkin alaisena. Kunhan eivät itseään sellaiseen kuntoon joisi, että eivät pysyisi enää pystyssä. Päätin lähteä käymään vessassa. Saara kysyi tarvitsenko opasta. Pudistin päätäni hymyillen ja lähdin pujottelemaan ihmismassan ohitse kohti WC-tiloja. En kuitenkaan ehtinyt mennä vessaan, kun näin tutun näköisen hahmon astelevan kohti tupakkakoppia. Se oli Noora. Jäin ensin vain tuijottamaan hänen peräänsä, kunnes aivoni tajusivat kertoa jaloille, että oli aika liikkua. Määrätietoisesti raivasin tieni tupakkakopille.

Kopin ilma oli älyttömän tunkkaista. En antanut sen kuitenkaan haitata. Siellä oli Nooran lisäksi vain kaksi nuorta naista sauhuttelemassa. Jäin epävarmasti kopin ovensuuhun seisomaan. Mitä oikein sanoisin? En kai minä voisi noin vain mennä hänelle juttelemaan. Onneksi Noora katsahti ovensuuhun ja näki minut. Hänen kulmakarvansa kohosivat yllätyksestä. Olihan se totta, ettei kaupungin suosituin yökerho ollut se ensimmäinen paikka, jossa minut odottaisi tapaavan. Nyökkäsin Nooralle tervehdyksen ja astelin sisään koppiin. Hän ei vaikuttanut humalaiselta ja puhekin kuulosti aivan selvältä. ”Mitä sinä täällä..?” Noora kysyi ihmeissään ja puhalsi paksua harmaata savua jo valmiiksi tunkkaiseen ilmaan. ”Halusin… halusin puhua kanssasi.” aloitin näpräten pientä nahkaista käsilaukkuani hermostuneena. ”No antaa tulla. Tässä on koko ilta aikaa” Noora totesi rennosti. Se sai minutkin hieman rauhoittumaan ja nostin katseeni hänen silmiinsä sanoen: ”Minä tiedän että olen kauhea pelkuri. Haluan vain pyytää anteeksi niitä sanojani ja tekojani. En minä niitä oikeasti tarkoittanut…” sanoin, pidin pienen tauon ja jatkoin: ”…en minä ole lakannut rakastamasta sinua. En pysty siihen. Enkä haluakaan lopettaa sitä.” Noora kuunteli sanojani tarkasti ilmekään värähtämättä.

”Totta kai saat anteeksi. Mutta sinun ei tarvitse esittää mitään minulle. Jos et ole valmis suhteeseen, se on ok. En minä voi sinua mihinkään pakottaa.” Noora sanoi rauhallisesti hymyillen kuin tyytyen kohtaloonsa. Huokaisin syvään ja nappasin puoleksi poltetun sätkän Nooran hyppysistä tumpaten sen läheiseen tuhkakuppiin. Sen tehtyäni tarrasin sinisilmää kädestä kiinni ja vein hänet tanssilattialle. Noora seurasi minua hiljaa panematta yhtään vastaan. Olin tehnyt päätökseni lakata pelkäämästä elämää. Tai perhettäni. Pysähdyimme keskelle tanssilattiaa, niin, että luokkatoverimmekin näkivät meidät. ”Noora. Tällä kertaa minä olen tosissani. Ei enää salailua, vanhemmille nöyristelyä… vain minä ja sinä.” kuiskasin Nooran korvaan ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille. Vaistomaisesti Noorakin hivutti käteni vyötärölleni. Miten olinkaan kaivannut hänen läheisyyttään. ”Älä luulekaan, että minä olisin lakannut rakastamasta sinua…” Noora kuiskasi hymyillen ja painoi minut itseään vasten. Miten huumaava hänen tuoksunsa ja lämpönsä olikaan. Oli ihme, että olin pystynyt olemaan niin kauan ilman Nooraa. Nyt minun ei enää tarvinnut. Painoin huuleni Nooran huulille ja suutelin häntä jokaisen päivän edestä, joka olimme olleet erossa. Kuulin hurraamista ja taputusta. Erotin Hennan ja Saaran kiljuvat äänet niiden joukosta. Käännyimme Nooran kanssa katsomaan luokkalaisiamme ja hymyilimme heille leveästi. Enää ei ollut mitään salattavaa. Sain olla rehellinen niin itselleni kuin läheisilleni.

Siitä illasta alkoi uusi elämäni. Elämä Nooran kanssa. Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, se on ollut elämäni onnellisinta aikaa. Kyllähän kaapista ulostulo perheelleni olin toisellakin kerralla haastavaa, mutta nyt pysyin omin jaloin pystyssä ja jatkoin matkaani kohti tulevaisuutta, joka näytti valoisammalta kuin koskaan ennen.

Loppu.