Kun mietin jälkikäteen tuota aikaa, voin rehellisesti sanoa, että vika oli minussa. Olin juuri oppinut kävelemään, mutta perheeni kamppasi minut takaisin maan kamaralle peläten, että juoksisin pois heidän luotaan ja varsinkin pois heidän hallinnasta. Olisin voinut nousta ylös, mutta sen sijaan luovutin ja jäin maahan makaamaan. Annoin unelmieni mennä menojaan ja jumituin itse menneisyyteeni. Ei tietenkään perheenikään toiminta ole mitenkään hyväksyttävää. Ehkä he eivät vain voi ymmärtää. He ovat aina eläneet tietyllä tavalla, joten muutos niihin ikivanhoihin käsityksiin oli varmasti vaikea tehdä. He luulivat tietävän paremmin. He luulivat olevansa fiksumpia ja kokeneempia. Silti he erehtyivät, kuinka syvät tunteet minulla oli Nooraa kohti. Ne eivät sammuneet, vaikka kuinka yritin päästää irti.

Ikävääni helpotti edes se, että näin häntä koulussa. Sain edes jotenkin olla osa Nooran elämää. Hän oli selvästi loukkaantunut sanoistani. Tai ainakin pettynyt. En uskaltanut tehdä uhrauksia suhteemme eteen. Ehkä asiat vain olivat niin, ettei aina voinut saada kaikkea. Mutta kuten aina, ei Nooran kasvoilta voinut lukea sitä, mitä hän todella tunsi. Ne syvimmät tunteet hän piilotti hurmaavan hymynsä taakse. Omista tunteistani olin täysin varma. Rakastin Nooraa. Tunsin oloni vajavaiseksi ilman häntä.

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat kuin hidastetussa filmissä. Yöt olivat tuskallisen pitkiä. En nukkunut paljoa. Monet yöt vain istuin sängylläni milloin mietiskellen, milloin itkien. Olin aivan rikki. Säälittäväähän se oli. Yhden ihmisen takia minä vaivuin synkkyyteen ja epätoivoon. Mutta ei minua ero tai vanhempieni mielipiteet eniten surettanut, vaan minä itse. Minä ja minun heikko tahtoni. Olin pelkuri, petturi ja valehtelija. En halunnut olla sellainen, mutta en pystynyt olemaan muutakaan.

Kolmas opiskeluvuotemme saapui päätökseensä. Kesä aurinko alkoi jo lämmittää syrjäistä Kajaaniakin ja koulumme oli täyttynyt juhlavasti pukeutuneista oppilaista. Valmistujaisjuhlat vietettiin yhtä aikaa sekä iloisissa, että haikeissa tunnelmissa. Yksi vaihe elämästämme oli loppunut ja tulevaisuudessa kaikki olisi mahdollista. Juhlissa esitettiin musiikkia, tyypillinen rehtorin puhe, todistustenjako… En pystynyt keskittymään juhlallisuuksiin. Vilkuilin Nooraa. Koulun loppu merkitsisi sitä, etten näkisi häntä enää. Ajatus tuntui kamalalta. Siihen asti olin pysynyt kasassa vain sen takia, että minulla oli edes jokin syy nähdä hänet. Mitä edemmäs juhlat etenivät, sitä vähemmäksi aikani Nooran kanssa hupeni. Mutta uskalsinko tehdä mitään? Onnittelin häntä valmistumisen johdosta ja vaihdoimme hyvin aran oloisen halauksen. Sanoimme toisillemme hyvästit. Tai oikeastaan näkemisiin, mutta minulle ne olivat yhtä kuin hyvästit.

Kuljin Hennan ja Saaran kanssa jonkin matkaa pois koululta. Vertailimme todistuksia ja suunnittelimme, mitä tekisimme kesällä. ”Hei Aamu. Mä tiedän ettet sä välitä tällaisista, mutta me mennään koko luokan voimin illalla yökerhoon juhlistamaan tätä päivää. Tulisit sinäkin että ois koko poppoo koossa” Henna totesi silmät innosta kimmeltäen. Saarakin alkoi inttää minua mukaan. Ehkä Noorakin oli siellä. Mutta mitä vanhempani sanoisivat, jos lähtisin illalla jonnekin savuiseen clubiin tanssimaan? Miksi edes ajattelin niin? Olin aikuinen ihminen ja minä olin ainut, joka oli vastuussa tekemisistäni. Siinä hetkessä päätin ottaa hypyn tuntemattomaan ja suostuin lähtemään juhlimaan tyttöjen kanssa. Onneksi tein sen päätöksen. Hitaasti mutta varmasti riuhdoin itseni irti kahleista, jotka olivat sitoneet minua koko elämäni ajan.

Valmistujaisjuhlani vietin kotona ja illaksi lähdin Hennan luo. Olin yllättävän innostunut uudesta kokemuksesta. Tiesinhän minä suunnilleen, minkälaisia yökerhot olivat, mutten ollut koskaan itse sellaiseen uskaltautunut astua sisään. Muitakin meidän luokkalaisiamme kokoontui Hennan luokse ja he jo aloittelivat juomistaan kaljan ja lonkeron voimin. Itse uskaltauduin ottamaan yhden lonkeron, mutten enempää. Halusin olla selvänä, jos Noora tulisi myös clubille. Minulla oli niin paljon sanottavaa hänelle. Toivottavasti Noora itse ei olisi päättänyt juoda itseään kauheaan tuiteriin ennen kerholle menoa. Kello oli puoli yksitoista kun tilasimme tilataksin ja siirryimme asunnolta yökerholle. Henkkarien näyttämisen ja pääsylippumaksun jälkeen pääsimme sisään hämärään tilaan, jossa pauhaavan musiikin pystyi kuulemaan jo ulko-ovelle asti. Tanssilattia välkkyi sateenkaaren värissä. Ystäväni ryntäsivät tilaamaan mielenkiintoisen näköisiä drinkkejä baaritiskiltä. Itse otin lasin vettä. Tulipahan halvemmaksi.

Etsimme seurueellemme pöydän ja asetuimme siihen. Vilkuilin levottomasti ympärilleni. Nooraa ei näkynyt. En kuitenkaan kehdannut udella, oliko hän edes tulossa. Se olisi ollut liian läpinäkyvää. Ainakin omasta mielestäni. Join vettäni ja kuuntelin kavereideni jo hieman humalaista naureskelua. Varsin hauskaa seuraa he olivat alkoholinkin alaisena. Kunhan eivät itseään sellaiseen kuntoon joisi, että eivät pysyisi enää pystyssä. Päätin lähteä käymään vessassa. Saara kysyi tarvitsenko opasta. Pudistin päätäni hymyillen ja lähdin pujottelemaan ihmismassan ohitse kohti WC-tiloja. En kuitenkaan ehtinyt mennä vessaan, kun näin tutun näköisen hahmon astelevan kohti tupakkakoppia. Se oli Noora. Jäin ensin vain tuijottamaan hänen peräänsä, kunnes aivoni tajusivat kertoa jaloille, että oli aika liikkua. Määrätietoisesti raivasin tieni tupakkakopille.

Kopin ilma oli älyttömän tunkkaista. En antanut sen kuitenkaan haitata. Siellä oli Nooran lisäksi vain kaksi nuorta naista sauhuttelemassa. Jäin epävarmasti kopin ovensuuhun seisomaan. Mitä oikein sanoisin? En kai minä voisi noin vain mennä hänelle juttelemaan. Onneksi Noora katsahti ovensuuhun ja näki minut. Hänen kulmakarvansa kohosivat yllätyksestä. Olihan se totta, ettei kaupungin suosituin yökerho ollut se ensimmäinen paikka, jossa minut odottaisi tapaavan. Nyökkäsin Nooralle tervehdyksen ja astelin sisään koppiin. Hän ei vaikuttanut humalaiselta ja puhekin kuulosti aivan selvältä. ”Mitä sinä täällä..?” Noora kysyi ihmeissään ja puhalsi paksua harmaata savua jo valmiiksi tunkkaiseen ilmaan. ”Halusin… halusin puhua kanssasi.” aloitin näpräten pientä nahkaista käsilaukkuani hermostuneena. ”No antaa tulla. Tässä on koko ilta aikaa” Noora totesi rennosti. Se sai minutkin hieman rauhoittumaan ja nostin katseeni hänen silmiinsä sanoen: ”Minä tiedän että olen kauhea pelkuri. Haluan vain pyytää anteeksi niitä sanojani ja tekojani. En minä niitä oikeasti tarkoittanut…” sanoin, pidin pienen tauon ja jatkoin: ”…en minä ole lakannut rakastamasta sinua. En pysty siihen. Enkä haluakaan lopettaa sitä.” Noora kuunteli sanojani tarkasti ilmekään värähtämättä.

”Totta kai saat anteeksi. Mutta sinun ei tarvitse esittää mitään minulle. Jos et ole valmis suhteeseen, se on ok. En minä voi sinua mihinkään pakottaa.” Noora sanoi rauhallisesti hymyillen kuin tyytyen kohtaloonsa. Huokaisin syvään ja nappasin puoleksi poltetun sätkän Nooran hyppysistä tumpaten sen läheiseen tuhkakuppiin. Sen tehtyäni tarrasin sinisilmää kädestä kiinni ja vein hänet tanssilattialle. Noora seurasi minua hiljaa panematta yhtään vastaan. Olin tehnyt päätökseni lakata pelkäämästä elämää. Tai perhettäni. Pysähdyimme keskelle tanssilattiaa, niin, että luokkatoverimmekin näkivät meidät. ”Noora. Tällä kertaa minä olen tosissani. Ei enää salailua, vanhemmille nöyristelyä… vain minä ja sinä.” kuiskasin Nooran korvaan ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille. Vaistomaisesti Noorakin hivutti käteni vyötärölleni. Miten olinkaan kaivannut hänen läheisyyttään. ”Älä luulekaan, että minä olisin lakannut rakastamasta sinua…” Noora kuiskasi hymyillen ja painoi minut itseään vasten. Miten huumaava hänen tuoksunsa ja lämpönsä olikaan. Oli ihme, että olin pystynyt olemaan niin kauan ilman Nooraa. Nyt minun ei enää tarvinnut. Painoin huuleni Nooran huulille ja suutelin häntä jokaisen päivän edestä, joka olimme olleet erossa. Kuulin hurraamista ja taputusta. Erotin Hennan ja Saaran kiljuvat äänet niiden joukosta. Käännyimme Nooran kanssa katsomaan luokkalaisiamme ja hymyilimme heille leveästi. Enää ei ollut mitään salattavaa. Sain olla rehellinen niin itselleni kuin läheisilleni.

Siitä illasta alkoi uusi elämäni. Elämä Nooran kanssa. Ja vaikka kliseiseltä kuulostaakin, se on ollut elämäni onnellisinta aikaa. Kyllähän kaapista ulostulo perheelleni olin toisellakin kerralla haastavaa, mutta nyt pysyin omin jaloin pystyssä ja jatkoin matkaani kohti tulevaisuutta, joka näytti valoisammalta kuin koskaan ennen.

Loppu.