Poliisilaitoksen laboratoriossa oltiin jo heti aamusta työntouhussa. Valkoisiin takkeihin pukeutuneet työntekijät olisivat menneet lääkäreistä, mutta tosi asiassa he tutkivat murhia, katoamisia, pahoinpitelyjä… kaikkea mitä poliisit joutuivat ratkomaan. Laboratoriossa istui myös tietokoneen ääressä rikospaikkatutkija Maria Tikkanen. Neiti pyöritteli punaista hiuskiharaansa sormensa ympärille lukiessaan näytöltä testien tuloksia. Tarkistettuaan tiedot hän tulosti ne paperisiksi versioiksi ja lähti kiikuttamaan niitä murhatapauksen tutkintaa johtavalle etsivälle. Korkokenkien kopina vain kaikui käytävällä, kun Maria suuntasi laboratoriosta toimistolle. Miespuoliset kollegat tervehtivät häntä leveästi hymyillen. Olihan Maria varsin kaunis nainen siroine vartaloineen, vihreine silmineen ja naapurin tyttömäisillä kasvoillaan, joita hymyillessä koristivat hymykuopat.

Sattumoisin samaisena maanantaina oli Jennin ensimmäinen työpäivä samaisessa poliisilaitoksessa. Maria asteli valkoinen tohtorintakki liehuen toimistolle ja ojensi paperit eräälle etsivälle. Aivan heti hän ei palannut töihin vaan jäi jutustelemaan työkaverinsa kanssa. Vaikka Maria kaunis nainen olikin, ei hän mikään jatkuvasti flirttaileva miestennielijä ollut vaan varsin varovainen ja pidättyväinen. Siitä huolimatta hän oli kiltti ja ystävällinen persoona, mutta näytti selvästi, jos joku ihminen ei häntä miellyttänyt. Ja jos punapään sai suuttumaan, niin silloin oli tosi kyseessä. Maria oli pitkävihaista sorttia ja osasi kyllä riidellä tarvittaessa. Hänen jutellessaan työkaverilleen Jenni asteli sisään poliisipäällikön opastamana. Etsivä oli pukenut oikein harmaan puvun ja mustan kravatin ensimmäisen työpäivän kunniaksi. Maria reagoi oven avaukseen ja katsahti sivusilmällä huoneeseen tulijoita. Pikaisten yhteenvetojen jälkeen Maria päätteli, että tuo kravattiin sonnustautunut nainen oli hänen uusi kollegansa. Poliisiaseman pitkäaikainen etsivä oli jäänyt eläkkeelle aivan äskettäin. Jennillä olisi suuret kengät täytettävänä kokeneen etsivän seuraajana. Mutta todennäköisesti johtotehtävissä olevat henkilöt uskoivat naisen kykyihin, kun tämä oli työpaikan saanut.

Maria mietti, että ottikohan uusi etsivä poliisimaailman miehisyyden aivan kirjaimellisesti, kun kravatti kaulassa kulki… toinen vaihtoehto oli tietenkin se, että tämä vain viihtyi kyseisissä vaatteissa. Jälkimmäinen arvaus oli oikein. Jenni ei ollut mikään korkokenkiin ja naisellisiin jakkupukuihin pukeutuvaa tyyppiä. Poliisipäällikkö ja tulokas astelivat Marian luokse. ”Hei Maria, tässä on uusi etsivämme Jenni Paloheimo. Voisitko esitellä hänelle laboratorion?” poliisipäällikkö kysäisi ja vilkuili rannekelloaan sen näköisenä, että hänellä oli jo kiire jonnekin muualle. Maria nyökkäsi ja ojensi kätensä Jennille sanoen: ”Päivää, olen Maria Tikkanen, rikospaikkatutkija.” Jenni vastasi tomerasti kädenpuristukseen ja hymyili kohteliaasti uudelle tuttavuudelleen. Totta kai tämä hurmuri iski silmänsä kauniiseen rikospaikkatutkijaan, mutta hän oli ottanut asiakseen olla koskematta työkavereihin. Siitä ei seurannut koskaan mitään hyvää.

”Seuraa minua niin näytän missä laboratorio on.” Maria totesi ystävällisesti ja niin parivaljakko lähti laboratoriota kohti. Matkalla Maria höpisi kaiken laista poliisilaitoksen käytännöistä ja esitteli muutaman kollegankin Jennille. Samalla punapää silmäili uutta etsivää päästä varpaisiin. Etsivä näytti väsyneeltä mutta hyväkuntoiselta. Hänen vaatteensa tuoksuivat vahvasti tupakan ja jonkun hajusteen, ehkä partaveden, yhdistelmältä. Hiukset olivat rennosti ponihännällä ja päässä komeili musta fedora. Jenni vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta, mutta hänessä oli myös jotain outoa. Erilaista. Jokin omanaisuus, jonka Maria tiedosti, mutta ei osannut nimetä. Kaksikko saapui laboratorioon ja Maria alkoi antaumuksella selittää kaikenlaista laitteista ja meneillä olevista tutkimuksista. Jenni nyökkäili ja esitti tarkentavia kysymyksiä. Yhtäkkiä Maria päätti sivuta vähän aihetta ja kysyä jotain etsivästä itsestään: ”Mikäs sinut Helsinkiin toi?” Jenni lueskeli huolettoman oloisena jotain tutkimuslomaketta ja totesi: ”Tapahtui kaikenlaista ja tajusin, että maiseman vaihdos voisi tehdä hyvää, kun koko ikäni olen Oulussa asunut.” Maria tyytyi ympäri pyöreään vastaukseen. Mitäpä hän oli lähes tuntemattoman ihmisen yksityisasioita kaivelemaan… ”Minäpä päästän sinut taas työn ääreen. Näkemiin.” Jenni huikkasi hetken hiljaisuuden jälkeen kohteliaasti hymyillen ja lähti astelemaan toimistolle.

Parin viikon aikana nuo kaksi naista tapasivat työn ohessa usein. Jutustelivat niitä näitä kahvitauoilla ja muuta sellaista. Kummatkin kun olivat sosiaalisia persoonia, niin juttua kyllä riitti. Ei mitään suurta tai ihmeellistä, mistä pitäisi tässä tekstissä mainita. Kolmannen viikon perjantai-iltana joukko poliiseja hälisivät innoissaan ulko-oven edessä. Olivat lähtemässä baariin töiden päätteeksi. Myös tulokas Jenni oli kutsuttu. Maria asteli ulko-ovea kohti mielessään asunnolle lähtö mutta iloinen seurue pysäyttivät hänet ja niin myös punapää päätyi lähtemään istumaan iltaa porukan mukana. Poliisit suuntasivat vakiobaariinsa, joka oli sisustettu tyylikkäästi tummalla puulla ja mustalla nahkalla. Baarimikko tajusi heti alkaa kaataa olutta laseihin nähdessään porukan. Jennin ja Marian lisäksi porukassa oli kolme miespuolista poliisia ja kaksi naista, jokainen uniikkeja persoonallisuuksia. Ja parilla oluella terästettynä heistä kuoriutui varsinaisia hupiveikkoja. Ilta sai yllättävän käänteen, kun eräs miehistä kosi tyttöystäväänsä, jonka oli kutsunut paikalle.

Porukan naiset totta kai hullaantuivat tästä. Paitsi Jenni. Hän tuijotti happamen oloisena sormuksia, jotka rakastavaiset pujottivat sormiinsa. Happamuus oli peiteltyä surua. Katkeruutta. Etsivä näki parhaaksi nousta ja lähteä haukkaamaan raikasta ilmaa sen enempää puhumatta. Seurue huuteli Jennin perään ihmetellen. Miksi tämä yhtäkkiä vain lähti nostelemaan? Muut saivat taivuteltua Marian menemään etsivän perään. olihan punapääkin hieman huolissaan toisen käytöksestä, mutta Jenni ei vaikuttanut siltä, että olisi kaivannut seuraa. Hän nojaili ulkona baarirakennuksen tiiliseinää vasten ja poltteli tupakkaansa, uskoen, että se rauhoittaisi mieltä. Jenni oli kuitenkin juonut jo monta kaljaa, joten tunteiden sisällä pitäminen oli tavallista vaikeampaa. Kihlasormukset olivat nostaneet hänen mieleensä katkeria muistoja. Muistoja, jotka hän halusi unohtaa. Maria asteli varovasti Jennin vierelle ja kysyi hiljaa: ”Onko kaikki hyvin?” Jenni naurahti närkästyneenä. Hänen elämässään ei ollut mikään hyvin. Sisältä päin etsivä oli aivan hajalla, vaikka ulospäin hän antoi aivan toisenlaisen kuvan. Töissä hän oli viileä ja vakava kyttä, jolle ei kannattanut aukoa päätänsä. Hän ei arastellut tarttua aseisiin ja syöksyä luotisateen keskelle. Mutta kun poliisin viitta otettiin pois Jennin yltä, jäljelle jäi vain rikki revitty sielu, varjo jostain, mitä etsivä oli joskus ollut.

”Miksi edes kysyt?” Jenni totesi keskittyen savukkeeseensa. Maria kohautti olkapäitään ja vastasi: ”No kai sitä saa olla huolissaan. Voisit edes sanoa, jos menet jonnekin.” Jenni tuijotteli tupakastaan hämärään iltaan tupruavaa savujuovaa. ”Minä en oikein ole sellaista puhuja tyyppiä. Menen suoraan toimintaan..” Jenni mutisi ja katsahti viekkaasti Mariaa. Maria nosta vain kulmakarvojaan ihmetellen toisen käytöstä. ”Elämässäni on asioita, jotka haluan unohtaa ja tällaiset illat on sitä varten. Näiden iltojen aikana en todellakaan halua puhua mistään, mikä liittyy menneeseen.” Jenni jatkoi tuijottaen Mariaa syvälle silmiin. Puhe olisi ollut paljon vakuuttavampaa, jos Jenni ei olisi ollut jo pienissä. Kuitenkin Maria kuunteli tarkasti, mitä toisella oli sanottavana. ”Asioista puhuminen helpottaa enemmän kuin puhuminen.” Maria sanoi yrittäen rohkaista toista puhumaan. Jenni pudisteli vain päätään ja väkinäisen naurahduksen sävyttämänä tokaisi: ”Minä en voi. Olen repinyt haavani jo niin monta kertaa auki, etten enää pysty siihen…” Synkkä hiljaisuus lankesi kaksikon välille. Maria ei voinut muuta kuin pohtia, että mitä toiselle oli tapahtunut, kun hän oli niin rikki. Sen näki nyt Jennin kasvoilta, joita kalpea katulampun valo valaisi. Naisen kasvot olivat täynnä pelkkää surua, epätoivoa ja tuskaa. Kaikki se itsevarmuus ja viileys, mikä hänestä työaikana paistoi, oli kadonnut.

”Miksi mä edes sulle selitän tällaista.” Jenni lopulta naurahti ja tumppasi sätkänsä mustalle asfaltille. Sen tehtyään etsivä lähti kävelemään pois baarin luota, nähtävästi aikomuksena lopettaa ilta tähän. Maria seisoi toimettomana seinän vierustalla, kunnes tajusi juosta toisen perään ja tarrata tämän olkapäästä kiinni. ”Hei, jos joskus haluat puhua, niin minulle voi tulla puhumaan. Tai tule vain käymään luonani. Ihan miten vaan.” Maria selitti huolestuneena. Hän halusi auttaa Jenniä. Tämä näytti olevan täysin eksyksissä. Hän hapuili pimeydessä ja Maria halusi avustaa hänet pois sieltä. Maria ei oikein ymmärtänyt, miksi hän koki niin syvää huolta toista kohtaan. Hänestä tuntui pahalta katsoa miten Jenni kärsi yksinään. Ei kenenkään pitäisi painia yksin painajaistensa kanssa. Jenni kääntyi hitaasti Mariaan päin ja katsoi tätä hiukan ihmeissään. Eihän he olleet tunteneet kuin kuukauden ja hänen pitäisi luottaa toiseen? Ehkä tämä oli kohtalo. Ehkä heidän piti kohdata näin. Maria voisi auttaa Jenniä. Ja ehkä Jennikin Mariaa. Ken tietää. Ihmiset eivät voi nähdä tulevaa. Vain arvailla. Ja arvauksia on tunnetusti niin hyviä, kuin huonojakin.

”Pidän tuon mielessä. Kai sitä voisi keksiä jotain aktiviteettiä vapaa-ajallekin, eikä aina siellä kämpillä makoilla…” Jenni totesi hetken mietittyään. Kyllä etsivän piti tehdä itsekin jotain sen eteen, että hän voisi jatkaa elämäänsä. Vaikka ne tuntuivat pieniltä askelilta, ne eivät olleet merkityksettömiä. Jossain tulevaisuudessa Jenni voisi olla ylpeä, että otti ne askeleet. ”Kiitti kun välität.” Jenni sai vielä sanottua, painoi nopean suudelman Marian poskelle ja suuntasi sitten askeleensa kohti asuntoaan. Maria jäi hämmästyneenä seisomaan tyhjälle jalkakäytävälle. Tämä uusi tuttavuus kävi päivä päivältä ja hetki hetkeltä yhä mielenkiintoisemmaksi…

jatkuu...