// moikka te ihanat lukijat. :) pahoittelen tämän luvun lyhyyttä, minulla on ollut yllättävän paljon tekemistä parin päivän aikana. Pyrin kuitenkin nyt saamaan jotain luettavaa tännekin. Toivottavasti pidätte jatkosta. //

Viikonlopun ja kaksi seuraavan viikon ensimmäistä päivää vietin kotona. Vanhempani luulivat, että jos en voisi olla Nooran seurassa, parantuisin. He eivät edes puhuneet minulle, ennen kuin luovutin. Sanoin etten ole sellainen. En halunnut menettää perhettäni. Minun oli pakko valehdella perheelleni ja itselleni. Sehän kävi helposti. Tuntui, kuin koko elämäni olisi ollut yhtä suuressa valheessa mukana oloa. Perheelleni ja seurakuntalaisille oli helppo valehdella, mutta sitten kun tuli aika sanoa se Nooralle, tuntui, etten saisi henkeä. Astelin keskiviikkona kouluun. Äiti oli pitänyt minulle aamulla tiukan saarnan, mitä pitäisi sanoa ja tehdä. Nyökyttelin kuuliaisena. Olin kuin kymmenenvuotias pikkutyttö, joka teki mitä tahansa saadakseen äitinsä hyväksynnän. Muka täysi-ikäinen nainen. Olin silloin kaikkea muuta kuin sitä. Tyhjällä käytävällä istuskeli Noora puhelintaan räpläten. Omani oli vieläkin takavarikossa. Koko homma tuntuu nyt jälkikäteen aivan naurettavalta, mutten silloin voinut muuta. En uskaltanut sanoa ei vanhemmilleni.

Seisahdin parin metrin päähän Noorasta. Sinisilmä nosti katseensa kännykkänsä näytöstä ja hänen kasvoilleen levisi helpottunut hymy nähdessään minut. Minä en hymyillyt. En ilmaissut kasvoillani mitään tunnistettavaa ilmettä. Jos olisin tehnyt niin, olisin purskahtanut itkuun. Tuntui pahalta. Minun täytyi satuttaa ihmistä, jota rakastin. Mutta niin täytyi tehdä. Noora ei ansainnut minua, ihmistä, joka ei kestänyt pienintäkään vastalausetta. Ihmistä, joka ei uskaltanut olla oma itsensä. Noora löytäisi varmasti paremman. Jonkun, joka olisi sinut itsensä kanssa. Itsenäisen naisen, joka pysyisi Nooran vauhdissa mukana. Minä en ollut sellainen. Synttärini todistivat sen. Sain muovailtua huulillani rohkeita sanoja, mutta työnsin pääni piiloon kuin kilpikonna, kun vastaus ei ollut sellainen, kuin olin odottanut. Miksi olin edes ollut niin naiivi, että olin odottanut jotain positiivista vastausta? Varmaankin jotain ensirakkauden hurmaa. Rakkaus tuntuu silloin niin suurelta, että luulee, ettei mikään voi estää sitä.

"Moikka, missä sä oot ollut." Noora kysäisi ja nousi ylös penkiltä. Hän asteli luokseni ja koitti halata. Otin askeleen taaksepäin ja pudistin päätäni sanoen: "Noora älä..." Sinisilmä näytti hämmästyneeltä. Hän työnsi kätensä syvälle mustien farkkujensa taskuihin ja koitti saada minuun katsekontaktia. "Johtuuko tämä siitä mitä sattui synttäreilläs?" Noora kysyi varovasti. Huokaisin syvään ja kaivoin laukustani Nooran antaman korun. Se poltteli kädessäni. Olisin halunnut pitää sen, mutta en uskaltanut. Ojensi korun lahjapakkauksessaan Nooralle, joka otti sen vastaan sanattomana. Hän selvästi ymmärsi, mitä ajoin takaa. "Me ei voida enää jatkaa näin. Tämä juttu ei ole hyväksi meille kummallekaan.." sanoin hammasta purren ja käännyin jo lähteäkseni. En voinut enää katsoa Nooraa. Halusin vain mennä jonnekin ja olla yksin. Tiesin, että kotona olisi lämmin vastaanotto. Saisi taas kuulla olevani kunnon tyttö ja vanhurskas uskovainen. Seurakunnassa ei enää katsottaisi pitkään. Silloin tuntui, että tämän kaiken tuskan täytyi olla sen arvoista. Seurakunta oli minulle kuin perhe. En uskonut, että voisin kestää sen hylkäämistä.

Noora ei kuitenkaan antanut minun mennä vaan pyrähti eteeni. Ehdin pysähtyä, etten törmäisi häneen. Samassa tunsin Nooran viileät kädet kasvoillani ja pistävän tuijotuksen. Yritin pälyillä muualle, mutta Noora pakotti katseeni sinisiin silmiinsä. "Sano minulle suoraan, teetkö tämän omasta vai perheesi tahdosta?" sinisilmä sanoi vakavana. Hänen äänensä kuulosti kylmältä ja pettyneeltä. "Omastani. Anna minun jo olla." vastasi ja koitin riuhtoa itseni irti. Noora kuitenkin piti minua niin lujasti kiinni, että sattui. "Katso mua suoraan silmiin ja sano, ettet rakasta mua." Noora lausui silmääkään räpäyttämättä. Lause sai minut lopettamaan riuhtomisen. Nooran hellät kädet tuntuivat äkkiä niin karkeilta ja kylmiltä. "Minun ei tarvi todistella sinulle mitään." tiuskaisin ja läpsäytin Nooraa poskelle niin lujaa kuin pystyin. Sinisilmä ulahti ja päästi minut otteestaan. Lähdin hölkkäämään pois tilanteesta vailla päämäärää. Vilkaisin kerran taakseni. Noora istui lattialla pää haudattuna käsiinsä. Sydäntäni särki. Hän näytti aivan hylätyltä koiranpennulta. Olisin halunnut pelastaa hänet. Antaa hänelle kaiken rakkauteni. Mutta en tuntenut itseäni kyllin hyväksi, että olisin voinut parantaa hänet. Tai saada edes anteeksi. Minähän nuo haavat aiheutin. Enkä halunnut enää aukoa niitä uudelleen auki

Yritin jatkaa elämääni vaikean päätökseni kanssa. Kävin koulussa, seurakunnassa, ulkoilemassa Ronin kanssa... olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin oli Noorakin. Se sattui. Hän ei enää katsonut minua sammallailla kuin ennen, Sinisissä silmissä ei ollut enää sitä kimmellystä, joka oli saanut minut rakastumaan Nooraan. Mutta niinhän se on, että sitä niittää, mitä kylvää. Olin välinpitämätön Nooraa kohtaan, joten hän suhtautui minuun samalla lailla. Olin ansainnut sen. Noora ei ollut. Hän oli opettanut minut rakastamaan, mutta palkaksi siitä jätin hänet omien pelkojeni ja epävarmuuteni tähden. Tuntui, kuin olisin tullut hulluksi. Tuijotin raamatun pitkiä sanarivejä, mutta en saanut niistä selvää, rukoilin ystävieni, perheeni ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta tuntui, etten saanut sanaakaan suustani. Ehtoollisviini ei maistunut miltään, enkä pystynyt nauttimaan ylistyslauluista. Kaikki tuntui merkityksettömältä. Elämä tuntui pelkältä pahalta unelta. Pian heräisin taas Nooran vierestä ja hän saisi jo pelkällä hymyllään maailman näyttämään paremmalta paikalta... Niin minä toivoin. Mutta pettymyksekseni aamu toisensa jälkeen vierelläni oli vain hiljainen tyhjyys, joka ilkkuen katseli minua näkymättömillä silmillään. Olin itse aiheuttanut tämän pahan olon. Minun piti kärsiä. En voinut olla hyvä uskova, mutta en uskaltanut rakastaakaan. En tiennyt mikä olin. Ainut asia mikä oli varmaa, oli se, että minulla oli ikävä Nooraa.

jatkuu...