// Ei huolta,  All I want to get is a little bit closer jatkuu pian. Näin vain tuossa viime yönä todella säväyttää unta. Olen itse päähahmona. Tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta samalla hyvin henkilökohtaisia. Harvoin uneni jättävät näin syvän vaikutuksen itseeni. Haluan jakaa tämän tarinan teillekin. Totta kai luettavampaan muotoon kirjoitettuna, unethan ovat varsin sekavia. Mutta pääjuoni vastaa tarkalleen untani. Toivottavasti pidätte tästä parin osan pituisesta tarinasta. //

 

Olen lesbo. Ja olen sairaan ylpeä siitä. Tai niin se päällepäin näyttää, mutta todellisuudessa kätken oman seksuaalisuuteni kaikkein tärkeimmiltä. Perheeltäni. Esitän heille jotain, mitä en ole. Kätken tärkeän osan itsestäni mahdollisimman hyvin. Haen alitajuisesti heidän hyväksyntää joka hetki. Mutta en onnistu siinä ikinä. Tuntuu kuin perheeni rakkaus minua kohtaan olisi kuin hiuksen hieno rihma, jonka pienikin epäonnistumisen tuulenvire pystyi katkaisemaan. Ja kuin hämähäkki kutoi seittiään, sen luottamuksen ja rakkauden rihman uudelleen tekemisessä meni kauan. Ai mitä tein menettääkseni perheeni luottamuksen? Käymällä baarissa. Tulemalla vasta aamu yöllä kotia. Polttamalla tupakkaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Katsomalla vääränlaisia elokuvia. Kuuntelemalla vääränlaista musiikkia. En ole mikään pikkuteini, joka väittää kaikkien olevan häntä vastaan.  En todellakaan. Rakastan perhettäni. He ovat aina olleet minulle hyviä. Auttaneet vaikeina aikoina, jaksaneet kuunnella outoja juttujani… Minä taas olen tyytynyt kiltisti nyökyttelemään, kun he ovat kertoneet, kuinka paha asia alkoholi oli. Tai kuinka homoseksuaalit olivat iljettäviä. Kyllähän se sattuu.

Minulla ei saa olla mielipiteitä. Niin kuin veljeni oli joskus minua neuvonut pitämään isän mielipiteistä eroavat mielipiteet omana tietonaan, jos ei halunnut tappelua. Välillä koitin rikkoa tätä vaikenemisen sääntöä. Tuloksena minusta tehtiin se pahatyyppi. Perheen mustalammas. Juoppo, valehtelija… kyllä he minusta näyttivät aina jotain pahaa sanottavaa keksivän. Kyllä minä tiedän, että he minua rakastavat. Rakkaudestaan he vain minua varoittelevat. Välillä vain varoitukset koskevat aivan turhia asioita. Aivan kuin olisin parempi ihminen, jos lukisin vain tietynlaisia kirjoja? Minkäs teen itselleni, että tykkään kauhusta, scifistä ja yliluonnollisista trillereistä. En pysty muuttumaan perheeni takia, vaikka kuinka heistä välitän ja pyrin olla mahdollisimman hyvä tytär.

Onko perheen hyväksyntä sen arvoista, että joutuu kieltämään oman itsensä? Ei. Ja kyllä. Oikeaa vastausta ei ole, koska kumpikin asia ovat minulle yhtä tärkeitä. Haluaisin vain elämää elämääni juuri sillä tavalla, kuin se itselleni on sopivinta. Ei sillain, miten perheeni minun haluaisi elää. Olen vaiennut vuosia. Paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta kun puolustin raskasta musiikkia. Seuraavat tapahtumat, joista kerron, saivat minun avaamaan suuni. En enää voinut tehdä muuta. Valheen verkko mureni yltäni ja jäljelle jäi totuus. Kristallin kirkas totuus. En olisi koskaan halunnut kokea näitä tapahtumia. Ne ovat jättäneet minuun pysyvät jäljet. Repineet sieluni, sumentaneet silmäni ja murskanneet sydämeni. Mutta jälkikäteen tiedän jollain tasolla, että näin piti käydä. Niin kurjaa kuin se onkin. Joskus ihmisille tapahtuu pahoja asioita, jotta he pääsisivät elämässä eteenpäin tai oppisivat niistä jotain. Tai edes kasvaisivat ihmisinä.

Nämä tapahtumat olivat minulle kuin kovaa lihastreeniä. Itse en ole mikään bodaaja, mutta kuulin tämän kaveriltani kun kaljalla istuimme lempibaarissamme. Jos ihminen haluaa kasvattaa lihasmassaa, hänen pitää treenata niin lujaa, että lihasten säikeet repeävät. Sitten kun niiden antaa palautua, pienten repeytymien kohdalle kasvaa lisää massaa. Ja niin lihasten kokonaismassakin kasvaa. Ehkä minulle kävi samalla tavalla menneisyydessäni. Minut hajotettiin palasiksi. Sitten vielä heitettiin leijonien kynsiin. Kävin läpi kovan koulun. Mutta kun se oli ohi, nousin tuhkistani entistä voimakkaampana, täynnä uskoa itseeni. En enää pelännyt perhettäni. Heidän mielipiteillään ei ollut enää väliä. Aloin kulkemaan omaa tietäni. Ja sillä tiellä olen nytkin.

Edellä luitte, minkälaista elämäni oli ollut ennen erästä tyttöä. Kyllä, kliseistähän se on, mutta nainen oli elämäni käännöskohdan avaintekijä. Hänen osansa ei ollut miellyttävä. Tapasin hänet jossain kotibileissä. Taisivat olla jonkun synttärit. Itse olin silloin 19-vuotias, työtön ja vasta omaan pikkuasuntoon muuttanut ihmisenalku.  Huomasin pian juhlimisen välillä tuon punatukkaisen neidon. Pinnallistahan se on, mutta ainahan parinmuodostuksessa sitä ensin katsotaan ulkonäköä. Minun silmään hän näytti heti erittäin miellyttävältä. Kauniilta, persoonalliselta ja iloiselta ihmiseltä, joka uhkui koko olemuksellaan, että hän oli sinut itsensä kanssa. Itsevarmuus on minusta ollut aina hieno piirre ihmisessä. Olenhan itsekin sellainen, joten tunsin heti jotain sieluntoveruutta sellaisia ihmisiä kohtaan. Vaihdoimme ensin vain pikaisia katsahduksia toisiimme. Pysyttelimme omissa piireissämme. Mitä nyt minä jossain vaiheessa tapani mukaan poukkoilin juttelemaan kenelle tahansa. Olen ollut aina sosiaalinen ihminen, joten tämän mielenkiintoisen tytön luokse ajauduin aivan spontaanisti.

Kyllä kettu ketun tunnistaa. Taisimme kumpikin arvata toisistamme, mitä olimme. Emme kuitenkaan puhuneet siitä mitään. Heitimme huonoa läppää, puhuimme politiikasta ja zombeista. Vaihdoimme puhelin numeroita. Tapasimme välillä sovitusti, välillä sattumalta. Pyörimme aika samoissa piireissä. Viihdyimme keskenämme. Kumpikaan ei kuitenkaan tehnyt aloitetta. Viatonta sylikkäin istumista, halailua ja muita hellyydenosoituksia emme laskeneet miksikään iskuyrittämiseksi. Halusimme vain osoittaa, että pidimme toisistamme. Mutta rohkeutta ei ollut kummallakaan kysyä, voisimmeko olla jotain enemmän. Olen aina ollut huono sellaisissa asioissa. Sanat vaan tuntuvat juuttuvan kurkkuun. Se siitä itsevarmuudesta.

Kaupungissamme järjestettiin pelitapahtuma. Päätimme lähteä kaveriporukalla sinne, koska niin minä kuin kaverinikin olemme aina olleet kovia pelaamaan. Myös Veera tuli mukaamme. Unohdin muuten kertoa hänen nimensä teille. Mutta onko nimille edes niinkään väliä? Kai ne auttaa hahmottamaan tilannetta,  mutta hänen nimellään ei ole väliä, vaikka se onkin mielessäni aika ajoin.

Menimme siis pelitapahtumaan. Pelailimme, pidimme hauskaa. Paljon naurua ja energiajuomaa. Huomasin jälleen ajautuneeni Veeran kanssa kahdelleen. Istuskelimme lähes tyhjällä käytävällä. Kaikki vieraat olivat puskeutuneet saleihin, missä varsinainen ohjelma oli. Mutta meille riitti, kun meillä oli toisemme. Se voitti kaikki maailman videopelit. Olisin voinut heittää heti pleikkarini ikkunasta ulos, jos minun ja Veeran tulevaisuus olisi sen ansiosta ollut valoisampi. Kuulostaa mitättömältä, mutta minä olenkin vain tällainen tavallinen nuori ihminen. Pienet asiat ovat minulle suuria. Lämminkaakao kylmänä pakkaspäivänä, videopelien mukana tulleet ilmaiset lisäsisällöt, tyynyn viileä puoli… En ole koskaan vaatinut paljoa ollakseni onnellinen.

Sinä iltana olin aivan tajuttoman onnellinen. Veera painautui vasten olkapäätäni ja piteli hellästi kädestäni kiinni. Välillä tuntui, etten pystynyt edes hengittämään. Emme puhuneet mitään. Kuuntelimme vain salista kantautuvia pelien ja ihmisten ääniä ja nautimme toistemme lämmöstä. Uskaltauduin antamaan pienen suudelman Veeran sileälle otsalle. Vastauksena sain suudelman huulille. Kuin kaikki se jännitys, mitä välillämme oli ollut, olisi purkautunut yhdessä pienessä hetkessä. Suutelin häntä takasin. Tunsin Veeran sirojen käsien kietoutuvan kaulani ympärille. Tunsin kuinka hän painautui minua vasten ja otti vastaan suudelmani halukkaasti. Intohimoisesti. Se ei ollut enää viatonta. Joku käveli ohitsemme. Kuulin askeleet, mutta ne tulivat jostain kaukaa, vaikka henkilö oli kävellyt aivan vierestämme. Se oli epäoleellinen seikka. Tunsin vain Veeran kehon omaa kehoani vasten, hänen makunsa huulillani, punaiseksi lakatut kynnet, jotka hellästi painoivat selkääni, kuin sanoakseen, ettei Veera aikonut enää ikinä päästää irti. Minäkään en halunnut päästää enää ikinä irti. Ainakaan henkisesti. Enkä ole varmastikaan sitä tähän päivään mennessäkään tehnyt, vaikka yritys on ollut kova. Olen heikko ihminen. Takerrun menneeseen.

Mutta siinä hetkessä sain takertua Veeran hoikkaan ruumiiseen. Veera painoi päänsä olkapäälleni huokaisten. Minä kiedoin yhä tiukemmin käteni hänen ympärilleen, eikä Veerakaan päästänyt otettaan irti. ”Minä en halua olla enää pelkkä ystäväsi…” Veera kuiskasi. Vastasin tietenkin etten minäkään. En voinut ajatella Veraa enää ystävänä. En sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Siinä hämärällä käytävällä meistä tuli pari. Nousin ylös ja ojensin käteni auttaakseni Veerankin jaloilleen. Eihän hän apua olisi tarvinnut, mutta en voinut tavoilleni mitään. Herrasmiehen elkeet olivat juurtuneet jonnekin takaraivooni. Onneksi Veerasta se oli suloista kaikessa korniudessaan. Päätimme lähteä asunnolleni. Halusimme olla täysin toistemme seurassa. Ei mitään ulkopuolisia ärsykkeitä. Veera tarttui kädestäni kiinni ja hymyili minulle mitä suloisimmin. Kävelimme rakennuksesta ulos. Oli talvi ja ulkona oli jo todella pimeää. Ilta ei kuitenkaan ollut vielä kovinkaan pitkällä, joten ulkona oli paljon porukkaa. Uloskäynnin edessä oli valtavasti lössiä polttamassa tupakkaa. Itse olin lopettanut savukkeiden tupruttelun. Ainakin pariksi päiväksi. Itsekurini tuntui murenevan tasaisin väliajoin sen asian suhteen, mutta tein parhaani.

Mitään häpeilemättä kuljimme käsikkäin kohti suojatietä. Jonkun homo-huudahtuksen sain kuulla, mutta olin jo tottunut sellaiseen. Ylitimme suojatien. Äkkiä Veera käännähti ja totesi, että hänen toinen lapasensa oli tippunut suojatielle. Tarjouduin hakemaan sen. Veera käski lopettaa hössöttämisen ja lähti noutamaan kirjavaa lapastaan omin voimin antaen ennen sitä kevyen suudelman huulilleni, kuin härnätäkseen homohuutelijoita. Suudelma kihelmöi pitkään huulillani. Miten niin pieni asia sai ihmisessä aikaan niin voimakkaan reaktion? Jäin itse seisomaan kävelytien varteen. Miten olisivatkaan asiat muuttuneet, jos minä olisin mennyt hakemaan lapasta Veeran sijasta. Miten elämä oli joskus kiinni noin pienistä asioista. Tein valinnan. Kadun sitä. Mutta en voi muuttaa tapahtunutta. Yritän elää sen kanssa, vaikka se nakertaa minua vielä tänäkin päivänä. Onneksi olen suhteellisen vahvaa tekoa. Elämä potkii päähän, mutta jaksan nousta uudelleen taisteluun kuin Wolverine ikään. Sinä iltana kuitenkin olin toista maata. Maailmani mureni sekoittuen vastasataneen lumen sekaan. En tiennyt halusinko elää vai kuolla. En voinut vielä ymmärtää tapahtumien merkitystä. Kukapa olisikaan voinut. Sellaista ei toivo kenellekään. Mutta minun ja Veeran elämään se jostain syystä oli määrätty tapahtuvaksi.

Koitan kerätä hetken rohkeutta. Avaan teille sieluni. Seuraavaa tekstiä on vaikea kirjoittaa. Vuodatan siihen kaikki tunteeni. Pääsette pääni sisälle ja se pelottaa. Mutta ei niin paljon, kuin minua sinä iltana pelotti. Ei todellakaan.